Monday, March 30, 2020

Sanoma syksyltä 2014

Mieleeni muistui äskettäin näky, jonka näin syksypuolella vuonna 2014.

Olin poikani huoneessa rukoilemassa. Tuohon aikaan tapanani oli hiljentyä poikani nukuttamisen yhteydessä ja rukoilla Herraa siinä pimeässä huoneessa. 

Eräänä iltana rukoillessani silmieni eteen tuli välähdyksenomaisesti näky. Se oli hyvin selvä enkä koskaan ollut nähnyt mitään vastaavaa. Tämä sama näky toistui kahtena iltana peräkkäin, jos oikein muistan. Näky ei ollut pitkäkestoinen mutta sillä tavalla selkeä, että näen sen edelleen silmieni edessä, jos tahdon.

Tässä näky:

Oli Lounas-Suomen kartta. Tarkkoja maakunta rajoja en osaa sanoa mutta sisämaahan päin se ulottui jonkin matkaa. Kartta oli melko pimeäsävytteinen mutta siellä täällä paloi pieniä liekkejä. Aivan kuin kynttilänliekkejä tai tulitikun tulen tapaisia pieniä liekkejä. Ne olivat paikkakuntien kohdilla kartassa aivan kuin kartassa olevat "pallot", mutta nyt ne oli korvattu liekeillä. Liekkien määrää en osaa sanoa mutta varmasti toistakymmentä niitä oli reilusti. Tiesin, että yksi liekki kuvaa yhtä kaupunkia tai kuntaa tai asuinaluetta Lounais-Suomessa.

Siihen näky päättyi.

Omaa pohdintaa

Aluksi ajattelin jonkin aikaa, että tämä näky koskee minua, mutta nyt olen ajatellut, että ehkä se tarkoittaa laajempaa kokonaisuutta. Ehkä Jumala on pimeän ajan koittaessa sytyttämässä uskovia ympäri Lounais-Suomen.

Itse ajattelen, että kaikki alkaa kammioista Herran edestä - yksinäisyydestä ja Jeesuksen uudelleen löytämisestä. Kun moni herää rukoilemaan, tulet yhdistyvät ja Herra pääsee puhaltamaan tultaan pimeän ajan keskelle. Ehkä kaikki alkaa rukousherätyksenä hyvin pienestä. Voi olla, että tuleva herätys on hyvin erilainen kuin olemme ajatelleet. Voi olla, että kaikki suunnitelmamme menee kerralla uusiksi. Näemme vain Jumalan käden toimivan, eikä yhdelläkään ihmisellä ole muuta osaa siinä muuta kuin armahdetun syntisen ja ansiottoman palvelijan osa. Voi myös olla, että seurakuntien toiminta palaa jossain vaiheessa sinne, mistä se alunperin lähti - koteihin.

Koettele näky Herrasi edessä ja pidä se, minkä koet oikeaksi ja hyväksi

Monday, March 16, 2020

Seurakunta ilman Jeesusta

Jeesus Kristus sanoo Laodikea seurakunnalle seuraavaa:

Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava! Mutta nyt, koska olet penseä, etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos. Sillä sinä sanot: Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse; etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston. (Ilm. 3:15-17)

On aluksi hyvä muistaa tuosta seurakunnasta muutama asia. Kyseessä ei ollut porttokirkko eikä epäterve äärikarismaattinen seurakunta. Kyseistä seurakuntaa ei nuhdella harhaopeista eikä ulkoisista tekosynneistä niin kuin Tyatiran ja Pergamonin seurakuntia. Kyseessä on alkuseurakunnan ajan paikalliseurakunta, jolle ylösnoussut Jeesus Kristus antaa kirjeen. On myös hyvä muistaa, että muutama vuosikymmen aikaisemmin apostoli Paavali oli kirjoittanut heille ainakin kaksi kirjettä. Seurakunnan perusta oli aikanaan siis valettu lujalle pohjalle. Oli oikea veren evankeliumia, oikeaoppinen ja karismaattisuus.

Saavutettu uskon taso

Seurakunta oli hyvin tyytyväinen itseensä. Oli saavutettu sellainen uskon ja apostolisen opin taso, että voitiin koko seurakuntana huokaista ”emme tarvitse enää mitään”. Oli varjeltu usko harhaopeilta – niistä Jeesus ei seurakuntaa nuhdellut. Oli pysytty erossa julkisesta syntielämästä – sellaisesta ei kehotettu tekemään parannusta. Oli kasvettu apostolisen opetuksen alaisuudessa. Epafras oli neuvonut tarkasti heille apostolisen oikean opin tien, jota Paavali vielä täydensi ja vahvisti kahdella henkilökohtaisella kirjeellään. Kaikki oli ulospäin heidän mielestään niin hyvin kuin vain voi olla. Oltiin rikkaita eikä tarvittu enää mitään. Oli saavutettu omasta mielestä sellainen uskon taso, että tyytyväisenä voitiin nostaa leuka pystyyn ja huokaista helpotuksesta – mitään ei enää tarvita.

Kadonnut Jeesus

Kuitenkin tuon kaiken tyytyväisyyden keskellä oli unohtunut yksi asia – Jeesus Kristus itse. Eikä Hän ollut vain unohtunut vaan Hän oli lähtenyt pois seurakuntansa keskeltä. Hän ei ollut enää seurakuntansa seinien sisäpuolella. Hän oli ulkona. Ja nyt hän koputti seurakuntansa oveen pyytäen lupaa päästä sisälle. Tuo koputus merkitsi sitä, että Hän ei ollut enää missään Laodikean seurakunnan toiminnassa mukana. Seurakunta piti toimintaansa ehkä opillisesti hyvinkin täydellisenä, mutta Jeesus ei ollut enää siinä mukana.

Seurakunta ei kuitenkaan huomannut, että Jeesus ei ollut enää sen sisällä. Ajattele! Seurakunta toimi, saarnasi, lauloi, ylisti, kokoontui ja piti hauskaa keskenään, mutta Jeesus on ajat sitten lähtenyt seurakunnan keskeltä. Ja seurakunta ei edes tietänyt sitä. Seurakunta ei ollut edes havainnut sitä, että Jeesus oli poistunut. He kyllä olivat innokkaita toimissaan ja rikkaita omasta mielestään kaikessa, mutta ilman Kristusta.

Voiko suurempaa pimeyttä enää olla! Pitää yllä kristillistä toimintaa, joka on kuorrutettu kaikella oikeaoppisella kermalla ja herkuilla, mutta ilman Kristusta. Ja kuitenkin jatkuvasti luulla, että Kristus on kaikessa mukana. Luulla olevansa palava ja esimerkillinen vauhdikas kristillinen seurakunta kaikella voimalla ja dynamiikalla varustettuina, mutta kuitenkin ilman Kristusta.

Kadonnut jano

Mistä ns. laodikealaisuuden sitten tunnistaa? Ei ole varmasti yksiselitteistä helppoa vastausta. Vain Jeesus näkee sydämiin. Seurakunta itse ei edes nähnyt omaa tilansa. Voimme kuitenkin nähdä erään tärkeän asian puuttumisen.

Jeesus sanoi kerran:

Autuaita ovat ne, jotka isoavat ja janoavat vanhurskautta, sillä heidät ravitaan. (Matt. 5:6)

Jos joku janoaa, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon. (Joh. 7:37)

Laodikean seurakunta oli menettänyt hengellisen janonsa Jeesuksen puoleen. He eivät enää kaivanneet Häntä. Sydämen kaipuu Jeesuksen puoleen oli tyystin kadonnut, ja sen oli korvannut tyytyväisyys kaikesta ulkoisesta. Vaikka ulkoisesti kaikki näytti olevan kohdillaan, sisäisesti hengellinen ylpeys oli syövän tavoin nakertanut suhdetta Kristukseen pala palalta etäisemmäksi. Lampunjalka oli siirtynyt paikaltaan, koska ei oltu kyetty uudistumaan ensirakkaudessa Jeesusta kohtaan. Oli menetetty aito ja elävä suhde Jeesukseen. Oli kadotettu murtunut mieli ja syvä tarve päästä jatkuvasti päivittäin lähemmäksi Jeesusta. Sydämessä ei rakastettu enää Häntä vaan seurakunnan toimintaa ja julkisivua. Oli intokasta toimintaa ja ehkä puhdasoppista kiivailuakin, mutta rakkaus Kristukseen oli kadonnut. Oli unohdettu, että Hänen tulee olla kaikessa ensimmäinen.

Jeesus ei suostu kovin pitkää aikaa seuraamaan sivusta seurakunnan toimintaa. Hän ei suostu olemaan ihmisjärjen johtaman uskonnollisen seurakuntakoneiston mukana kovin kauaa. Hetken Hän saattaa seurata surullisena vieressä niin kuin Efesossa (Ilm. 2:1-6) oli tapahtunut. Kuitenkin Hän poistuu näyttämöltä, jos ei seurakunta määrätyssä ajassa onnistu uudistumaan rakkaussuhteessaan Hänen kanssaan.

Seurakuntasirkus kylläkin saattaa jatkua ihmisjohtoisen uskonnollisen toiminnan kautta pitkäänkin, mutta ilman Jeesusta. Seurakunta voi saada tuotettua itselleen lisää jäseniä – käännynnäisiä – mutta ei uudestisyntyneitä Jumalan lapsia. Seurakunta voi olla hyvin taidokkaasti ja viisaasti hoidettu organisaatio, jossa kaikki toimii menestyvän yrityksen lailla hienosti, mutta Hengen hedelmää se ei pysty enää tuottamaan. Kaikesta tulee oikeannäköiseksi jalostettua uskonnollista harhaa, joka pettää ja sokeuttaa ihmiset luulemaan, että kyseessä on Jeesus, vaikka Hän seisoo seurakunnan ulkopuolella.

Seurakunta voi lihan käsivarrella luoda uskonnollisen illuusio-Jeesuksen, joka kuitenkin on vain valhetta ja harhaa. Seurakunta voi mahtipontisella show:lla uskotella kaikille, että Jeesus on täällä, vaikka Hän ei ole. Tästä kaikesta Paavali Korinttilaisia varoitti (2. Kor. 10-11).

Luvattu maa ilman Herraa

Löydät 2. Mooseksen kirjan 33. ja 34. luvuista karmean kuvan siitä, mitä tapahtuu, kun seurakunta kadottaa Herran kaiken touhun keskellä.

Herra ilmoittaa, että Hänen kansansa tulee saamaan luvatun maan. Hän itse lähettäisi enkelinsä johtamaan kansan luvattuun maahan. Hän pitäisi huolen, että tuon maan ulkoiset siunaukset tulisivat kansan osaksi niin kuin Hän oli kanta-isille luvannut. Kaiken tämän Herran antaisi Israelilaisille, mutta yksi heiltä tulisi puuttumaan. Herra sanoi: minä en itse vaella sinun kanssasi (2. Moos. 33:3)

Ajattele, että Herra sanoo antavansa kaikkien lupausten täyttyä luvatun maan kohdalla. Hän antaisi heille enkelin johdattajaksi sekä omaksi sen maan, joka vuotaa maitoa ja hunajaa, mutta Herra itse ei enää olisi kansan keskellä.

Eikö ole järkyttävää ajatella, että saisimme siunaukset ja ulkoisesti ihanan elämän, mutta kadottaisimme itse Herran.

Kansan keskeltä löytyi kuitenkin yksi mies, Mooses, joka oli Jumalan ystävä. Hänellä oli niin läheinen suhde Herran kanssa, että hän keskusteli alati Jumalan kasvojen edessä niin kuin mies miehen kanssa. Ja tämän yhden miehen rukousten ja anomisten vuoksi Herra säästi kansansa ja tuli kansansa mukaan.

Herra etsii yhtä

Palaamme lopuksi vielä Laodikean seurakunnan aikaan. Jeesus sanoo sille tutut sanat, jotka ymmärrämme usein väärin:

Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani. (Ilm. 3:20)

Noissa sanoissa kuuluu rakastavan Paimenen ääni. Hän kaipaa seurakuntaansa. Eikä vain seurakuntaansa vaan Hän kaipaa yhtä ihmistä, jonka kanssa Hän voisi muodostaa uudestaan sen suhteen, joka heillä kerran oli. Hän kyselee oven ulkopuolella ”jos joku kuulee minun ääneni”. Tuo ”joku” viittaa yhteen seurakunnan jäseneen, olipa hän kuka tahansa. Jeesus kaipaa saada uuden yhteyden edes yhteen vähäisimpään jäseneen tuossa seurakunnassa.

Järkyttävintä on, että Jeesus sanoo oksentavansa tuon seurakunnan suustansa ulos sen hengellisen tilan vuoksi. Tuo ”kristillisyys”, mitä seurakunta edustaa, oksettaa Jeesusta. Se kuvottaa Häntä. Miksi? Koska juuri kaikki sen toiminta ja omahyväinen kovuus ajoi Hänet kerran seurakunnan ulkopuolelle. Seurakunnalle olisi parasta lakkauttaa kaikki toiminta, ja hiljentää sydämensä niin, että se kuulisi Herran äänen.

Mutta tuon äänen kuuleminen tulisi järkyttämään seurakuntaa. Sen kuuleminen merkitsisi sen ymmärtämistä, että Hän ei ole enää keskellämme. Hän on kadonnut. Ja nyt Hän kaipaa päästä uudestaan seurakuntansa lähelle – ei toimintaan – vaan kahdenkeskiseen rauhalliseen ateriayhteyteen jokaisen yksilön kanssa henkilökohtaisella tavalla.

Meidän ylepytemme

On mahdollista, että monien seurakuntiemme keskellä on tänään laodikealainen tila. Jeesus seisoo ulkopuolella ja kaipaa sydämestään päästä seurakuntansa valtiaaksi. En tiedä kuuliko Laodikea koskaan Jeesuksen koputusta. Meille ei kerrota saiko se murtuneen sydämen ja janonsa takaisin. Sen vain tiedän, että vaatii äärimmäisen paljon nöyryyttä myöntää olevansa tuossa penseyden tilassa. On helppo vedota kaiken ulkoisen nojalla olevansa palava, vaikka on penseä. Ja penseä juuri siksi, että on menetetty syvin yhteys Jeesuksen kanssa. On kadotettu Hänet omahyväisyyden ja hengellisen ylpeyden vuoksi. On helppo havaita haureus ja juoppous synneiksi, mutta hengellinen ylpeys, tuo alkuperäinen Lusiferin synti, on mitä vaikeinta havaita. Ja vielä vaikeampaa on nöyrtyä ja myöntää se.

Kylmennyt uskova juoksee maailman riennoissa. On ymmärrettävä, että se on eri asia kuin penseä. Penseä uskova on tullut sisäisesti kovaksi ja kadottanut särkyneen herkän tunnon Herransa edessä. Hän on ylpistynyt ja kuvittelee, että uskonnolliset kulissit riittävät. Penseä ei enää omista kahdenkeskistä yhteyttä Jeesukseen vaan on tyytyväinen itseensä ja rakastaa omaa ulkokullattua tilaansa. Ja hän on sokea. Hän itse luulee kulisseja todellisuudeksi, vaikka ne ovat vain kulisseja. Hän luulee kissankultaansa aidoksi, vaikka se on valhetta. Hän luulee omaa hengellistä elämäänsä todelliseksi, vaikka se on mitä suurinta teatteria. Ja penseä ei näe eikä tiedä tätä kaikkea, koska hän on oman hengellisen ylpeytensä sokaisema.

Meidän on tarkattava elämäämme aika ajoin. Siksi kysynkin tänään: onko sydämesi vallannut salaa ylpeys omasta opillisesta hengellisestä erinomaisuudestasi? Oletko mielestäsi Suomen Siionin kirkasnäköisimpään kastiin kuuluva yksilö, joka kiittää Herraa siitä, ettei ole niin kuin nuo opillisesti heikkonäköisemmät? Siinä on Laodikean tunnusmerkki numero yksi: varmuus omasta erinomaisuudesta sekä kadotettu arkuus ja herkkyys Herran edessä. On kadotettu tämä tila:

minä katson sen puoleen, joka on nöyrä, jolla on särjetty henki ja arka tunto minun sanani edessä (Jes. 66:2)

Me emme tarvitse seurakunnassamme mitään muuta kuin Jeesuksen valtaistuimella. Mutta jos valtaistuimella on joku tai mikä muu tahansa, Jeesus on todennäköisesti jo oven ulkopuolella. Näinä viimeisinä aikana yhdelläkään seurakunnalle ei ole sellaiseen varaa.

Herra antakoon meille sen armon, että saisimme aikaa hiljentyä sekä kuulla Herran hiljaisen ja rakastavan koputuksensa äänen tämän vauhtikristillisyyden keskellä. Ja Herra antakoon meille aitoa nöyryyttä tunnustaa penseytemme ja tehdä siitä parannusta, sillä Hän on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille Hän antaa armon. Muistakaamme siis näinä vaikeina aikoina tämä kehotuksen sana:

Kaikkia niitä, joita minä pidän rakkaina, minä nuhtelen ja kuritan; ahkeroitse siis ja tee parannus. (Ilm. 3:21)


Thursday, March 5, 2020

Yksinäisyyden siunaus

Ja kansa pysyi taampana, mutta Mooses lähestyi pimeyttä, jossa Jumala oli. (2. Moos. 20:21)

Jumalan täytyy viedä aika-ajoin palvelijansa yksinäisyyteen, pimeyteen, jonne kristillisen menestyksen ja valtavirran mainingit eivät ulotu. Läpi Raamatun näemme, miten Jumala tempaa palvelijansa pois työn ja toiminnan keskeltä yksinäisyyden korkeakouluun. Usein tuo Jumalan korkeakoulun luokkahuone on verhottu pimeydellä, sellaisilla raameilla, jonne yksikään palvelija ei vapaaehtoisesti menisi. Mutta juuri noiden synkkäsävyisten raamien sisäpuolella Jumala opettaa palvelijoilleen suurimmat hengelliset totuudet. Siellä Jumala antaa palvelijoilleen ne aarteet, joita ei löydetä mistään muualta kuin pimeyden kätköistä - kaukana massakristillisyyden päivänvalolta.

On olemassa taisteluita, joita voidaan käydä vain yksin Jumalan kanssa. On sieluntuskaa, jota ei voi pukea sanoiksi - kukaan ei ymmärtäisi sitä. On olemassa salattu Jumalan koulu, jossa Jumalan palvelija oppii riippuvaiseksi vain Herrastaan. Usein tuo riippuvuussuhde puhkeaa kukoistukseensa vain siellä, missä kaikki inhimilliset avut on riisuttu ihmiseltä pois. On vain Jumala, johon turvata. Näemme, miten jokainen Jumalan tahtoa etsivä palvelija on aina viety tuohon kouluun, jossa hänestä tulee pieni ja Kristuksesta suuri.

Mooses

Me näemme miehen, joka sai kutsun käydä yksinäiseen pimeyteen kahden Jumalansa kanssa. Hän vapisi ja oli peloissaan, mutta silti hän astui eteenpäin. Ja tuloksena oli Vanhan Testamentin nöyrin mies, profeetta, jonka vertaista ei koskaan enää noussut Israelin kansan keskeltä. 

Elia

Muistamme Elian suuret voitot Karmelin vuorella sekä väkevät rukoukset, jotka sulkivat ja avasivat taivaan ikkunat. Unohdamme kuitenkin sen, miten tuo mies oli vuosia yksin Keritin purolla tekemättä mitään. Päivästä päivään tuo mies lojui henkipattona puron varrella, kunnes Herra vei hänet eteenpäin. Edessä oli voitto Karmel-vuorella ja sen jälkeen uusi pakomatka erämaahan uupuneena ja kuolemaa toivoen. Jälleen Jumala nosti tuon miehen yksinäisyyden syvyydestä. Uudet tehtävät oli varattu Eliaa varten. Erämaan yksinäisyys oli antanut Elialle tarvittavan pääoman seuraavia tehtäviä varten.

Aabraham

Raamattu kertoo Aabrahamista: Kun aurinko oli laskemaisillaan, valtasi raskas uni Abramin, ja katso, kauhu ja suuri pimeys valtasi hänet. Ja Herra sanoi Abramille... (1. Moos. 15:12-13)

Aabraham oli mies, joka vaelsi uskossa. Hänellä ei ollut muuta kuin Jumalan lupaus, josta hän piti kiinni. Oli aikoja, jolloin uupumus, kauhu ja pimeys kohtasi Aabrahamia. Hän oli yksin Herransa edessä tuon pimeyden keskellä. Oli tuskaa ja kauhua, joista kukaan muu ei tiennyt mitään. Oli pelkoja, joissa kukaan sielunhoitaja ei kyennyt auttamaan Aabrahamia. Ne olivat sanatonta tuskaa, jotka vain Jumala tiesi. Aabraham olisi voinut yrittää niistä kertoa muille, mutta ei löytynyt sanoja. Ja vaikka olisi löytynyt sanoja, kukaan ei olisi häntä ymmärtänyt. Jumala oli kasvattamassa hänestä miestä, jonka ainut turva oli Herrassa. Se tarkoitti kaikkien inhimillisten turvaverkkojen ja toivon karsimista Aabrahamin elämästä.  Ja juuri se sai Aabrahamin yhä syvemmin vain painautumaan lähemmäksi Jumalaa.

Aabraham oli oppinut pitämään Jumalaa hänen sielunhoitajanaan. Luottamus ja usko Jumalaan ja Hänen sanaansa pitivät Aabrahamin elossa, vaikka inhimillinen toivo oli aikaa sitten kadonnut. Aabraham toivoi, vaikka toivo ei ollut. Ja niin Aabraham saavutti uskon voiton. Jumalan sana kantoi Aabrahamin voittoon kaikista kauhuista ja peloista.  Jumala lupaus muuttui Aabrahamin elämässä profetiaksi, kun hän sydämessään uskoi lupauksen todeksi. Tuon kaiken jälkeen me tunnemme Aabrahamin uskon isänä, jonka jälkiä meitä kehotetaan seuraamaan.

Jaakob

Jaakob jäi yksinänsä toiselle puolelle. Silloin painiskeli hänen kanssaan muuan mies päivän koittoon saakka. (1. Moos. 32:24)

Muistatko, miten Jaakobin valtasi kauhu, kun Eesau oli tulossa usean sadan miehen kanssa häntä kohti? Jaakob luuli loppunsa tulleen. Hän joutui kohtaamaan vuosia vanhan sisäisen pelkonsa. Tuota pelkoa oli nyt katsottava silmiin. Hän oli pettänyt veljensä ja joutunut pakenemaan henkensä edestä pakoon veljensä vihaa. Nyt Eesau oli tulossa Jaakobin luo kovaa vauhtia.

Tuona yönä Jaakob jäi painimaan yksin Herransa kanssa. Herra oli hänen ainut mahdollisuutensa selvitä tuosta pelosta voittajana. Ja siksi Jaakob tarttu Herraansa aivan kuin viimeisenä oljenkortenaan.

Tähän mennessä Jaakob oli onnistunut inhimillisesti laskelmoimaan tilanteet omaksi edukseen.  Hän oli viisas mies, joka osasi laskelmoida itselleen ajallista etua milloin milläkin tavalla. Nyt inhimillisen avujen vahasiivet olivat sulaneet koettelemuksen helteessä. Hänen ainut toivonsa oli yksin Jumala. Jos Jumala ei häntä siunaisi, kaikki toivo olisi mennyttä.

Jaakob tarttui kaikin voimin Jumalaan ja paini tuon yön Herransa kanssa. Ja Jumala siunasi hänet. Jaakob sai uskon voiton. Mutta tuon yön seurauksena Hän sai elinikäisen muiston painistaan Herran kanssa. Hän ontui toista jalkaansa. Jaakobista oli tullut heikko. Hän ei ollut enää vahva ja omavoimainen. Jumala oli lyönyt Jaakobia lonkkaan. Mutta tuo lyönti muutti kaiken. Jaakobista tuli uskon mies, joka turvasi Herraan eikä enää omaan voimaansa. Pettäjä-Jaakobista oli tullut Israel, joka tarkoittaa "Herra taistelee". Se riitti tästedes Jaakobille.

Älkäämme siis pelätkö pelkojamme. Jumala vie aika-ajoin meidät kohtaamaan pelkomme silmästä silmään. Hänen kanssaan saamme uskalluksen kohdata omat "Eesaumme". Ja juuri niistä hetkistä tulee uskonelämämme suurimpia siunauksenhetkiä. Pelot muuttuvat siunauksiksi, kun me Herran kanssa kohtaamme ne. Hänen kanssaan ei tarvitse pelätä.

Profeetat

Muistat, miten Jesaja joutui yksinäisyyteen Herransa eteen. Hän sai nähdä oman syntisyytensä aivan uudessa valossa. Se sai Jesaja huutamaan sydämensä tuskassa: "Minä hukun!" Jesaja tarvitsi tuon kokemuksen. Hän sai uuden puhdistavan kosketuksen ja uuden tehtävän Herralta. Jesaja näki sydämensä pimeyden, mutta kohtasi armon aivan uudella tavalla. Hän lähti eteenpäin uudistetun kutsun kanssa tuore sanoma mukanaan.

Muistat, miten Daniel jouduttuaan kahden kesken Herransa kanssa, menetti kaiken voimansa ja kaatui maahan. Hän joutui murheen valtaa kolmeksi viikoksi. Syvä tuska valtasi hänet, eikä hän pysynyt pystyssä omalla voimallaan. Herra nosti Danielin ja niin Daniel sai voiman ottaa vastaan sen suuren sanoman lopunajoista, jonka me luemme Raamatusta.

Muistat Hesekielin Kebar-virran varrella. Henki joutui nostamaan useaan otteeseen kaatuneen Hesekielin ylös. Hän vapisi tuon kutsun edessä, jonka eteen Jumala hänet yksinäisyydessä vei. Mutta Henki nosti hänet aina uudestaan ja uudestaan ylös. Ja niin Hesekiel sai voiman toteuttaa sen kutsun, jonka Jumala hänelle antoi.

Paavali

Me muistamme Paavalin kirjeet ja tunnusteot Apostolien teoista. Emme kuitenkaan usein muista, mikä oli niiden hintana. Hän vietti ehkä noin kolme vuotta Arabiassa. Noista ajoista ei kerrota mitään. Mutta ne ajat tarvittiin, jotta Sauluksesta tulisi Paavali - suuri pakanoiden apostoli. Jumala aikoi antaa Paavalin kautta kristikunnalle tarkoitetut uskon elämän peruskirjeet. Ensin Paavali oli kuitenkin saatava yksinäisyyden siunattuun kouluun, jossa Paavali tulisi sisäisesti valmiiksi ottamaan vastaan tuon kalliin taivaallisen sanoman, jota me tänään Raamatusta luemme. 

Usein Jumala vei Paavalin vankilaan tai erämaahan yksinäisyyteen. Ehkä Paavali ei olisi koskaan menestyksenhuumassa osannut hakeutua itse sinne, missä Jumalan ääni kuuluu parhaiten. Ehkä alkuseurakunnan kultainen voima-aika olisi tempaissut Paavalin herätyksen sykkeeseen ja vienyt hänet mennessään, ellei Jumala olisi kahlinnut Paavalia Arabiaan tai vankilaan. Jumalalla oli varaa ottaa Paavali vuosiksi syrjään. Jumala haluasi kouluttaa Paavalin ja saada hänen sisäisen maailmansa hiljaiseksi ja vastaanottokykyiseksi sille sanomalle, joka Paavalille annettaisiin. Paavali oli kädestäpitäen vietävä kahleisiin, jotta hän oppisi Jumalan valtakunnan syvimmät totuudet ja armotalouskauden salatut aakkoset. Ne salaisuudet ovat meille tänään tärkeimpiä hengellisen elämän totuuksia. Unohdamme usein, että niiden löytämisestä maksettiin aikanaan suuri hinta.

Me

Pelkään pahoin, että aikamme vauhtikristillisyys on vääristänyt kuvamme hengellisestä elämästä. Emme osaa enää hiljentyä yksinäisyydessä Herramme edessä. Emme osaa enää virittää sisintämme sille hiljaisuuden taajuudelle, jossa kuulemme sen, mitä Henki seurakunnalle puhuu. Olemme tottuneet siihen, että ajassamme kaikki saadaan aikaan nopeasti ja vauhdilla. Ja nyt tuo sama vauhti on tullut seurakuntiin. Jumalalla ei koskaan kuitenkaan ole ollut mihinkään kiire. Päinvastoin. Kiirehtivän jalka astuu harhaan. Jumalan valtaistuinsalissa vallitsee ajattomuus. Täydellinen rauha ja harmonia, jossa ei tunneta kiirettä. Suurin tehokkuus opitaan hiljaisuudessa ja Jumalan antamassa rauhassa. Jumalalla on aikaa ottaa Mooses 40 vuodeksi erämaahan ja Paavali vuosiksi Arabiaan tai vankilaan. Hänen periaatteensa eivät ole vuosituhansien aikana muuttuneet. Hiljaisuus ja yksinäisyys on edelleen astinlauta näkemiseen ja hengelliseen tehokkuuteen.

Voi meitä raukkoja, jotka kuvittelemme, että saamme kiireellisellä touhulla ja toiminnalla paljon hyvää aikaan. Kaikki hengellinen menestys perustuu kuitenkin siihen, että saamme Jumalalta tarkat ohjeet ja koordinaatit toimintaamme. Harvoin Hän antaa niitä vauhtisokealle massakristillsyyden seassa tarpovalle monitoimikoneelle. Jeesus tiivistää loistavasti ohjeet Herran äänen kuulemiselle:

Minkä minä sanon teille pimeässä, se puhukaa päivän valossa. Ja minkä kuulette kuiskattavan korvaanne, se julistakaa katoilta. (Matt. 10:27)

Huomaatko, mitä tarvitaan Jeesuksen äänen kuulemiseen? Jeesus puhuu pimeässä. Siellä, minne ihmisten katseet eivät ulotu. Hän puhuu salattuja asioita meille kammiossa - yksinäisyydessä - jonne meidän on opeteltava menemään tämän melun, menestyksen ja vauhdin keskeltä. Minua pelottaa nykyään aikamme vauhtikristillisyys. En näe siinä aina paljoakaan hengellistä. Pelkään, että siinä on paljon ulkoaopittua jäljitelmää ja hyvin vähän Herran edessä saatua puhdasta aitoa kultaa. Ulkokuori on oikeannäköistä, mutta tuoreus puuttuu.

Mutta tuo yksinäisyys itsessään ei vielä riitä. Jeesus lisää, että Hän kuiskaa korvaamme jotain, mitä meidän tulee julistaa eteenpäin. Kuiskaus ei kuitenkaan kuulu kovassa melussa ja kiireessä. Meidän on saatava sisimpämme niin hiljaiseksi, että Jeesuksen kuiskaus kuuluu. Se ei kuulu hälyn ja kiireen keskellä. Koko Raamattu on täynnä kehotusta hiljentyä Herran edessä ja odottaa Häntä. On helppo pysähtyä ulkoisesti, mutta vaikeaa on saada sisin hiljaiseksi ja rauhalliseksi. Mutta se on välttämätöntä, jos haluamme kuulla tarkasti Hänen kuiskauksensa korvaamme.

Jeesuksen ääni kuuluu siis yksinäisyydessä ja pimeydessä hiljaisuuden keskellä. Saanko kysyä sinulta lukijani rehellisen kysymyksen: Milloin sinä viimeeksi kuulit tuon kuiskauksen korvaasi? Oletko kykeneväinen sisäisen elämäsi puolesta kuulemaan sen? Vai onko vauhdinhuuma tukkinut korvasi Hyvän Paimenen kuiskaavalta ääneltä ja vauhtisokeus vienyt näkökykysi?

Seurakunnan kokoukset ovat tärkeitä. Niitä ei tule laiminlyödä. Mutta ne eivät koskaan korvaa sitä hiljaista ääntä, minkä Jeesus tahtoo kuiskata korvaasi siellä, minne kukaan muu ei näe. Jumala harvoin puhui Raamatun uskonsankareille heidän palvelutyönsä tärkeimpiä asioita ylistyskokouksissa tai edes seurakunnan kokouksissa. Heistä jokainen joutui pimeyteen ja yksinäisyyteen, jossa he kuulivat Herransa äänen. Ja he joutuivat olemaan siellä juuri niin kauan, kun he kykenivät kuulemaan Hänen äänensä. Herralla oli aikaa odottaa heidän kypsymistään vastaanottokykyisiksi. Mutta sieltä pimeydestä he myös nousivat ja tulivat tuore ja elävä sanoma mukanaan päivänvaloon. Tuo pimeys ja yksinäisyys muovasivat heistä sen, jona me heidät tänään muistamme. 

Voi meitä, jos olemme kadottaneet tuon siunatun pimeyden ja hiljaisuuden, jossa voimme kuulla sen hiljaisen kuiskaavan äänen! Jeesuksella on aina ollut paljon asiaa omilleen, mutta Hänen omansa eivät ole aina kuulleet Hänen ääntänsä. Millainen olisikaan Suomi tänään, jos kautta aikain Jumalan lapset olisivat kuulleet Mestarinsa äänen omissa kammioissaan! Jolla on korva, se kuulkoon, mitä Henki seurakunnille sanoo.' (Ilm. 3:22)