perjantai 24. huhtikuuta 2020

Viesti helvetin esikartanosta

Minulla on sydäntämurtava viesti sinulle. Viesti on eräältä lähimmäiseltämme, jonka viimeisen toiveen välittäjänä tahdon toimia. Viesti on sinulle. Viesti on välitetty syvimmän sieluntuskan ja epätoivoisimman rukouksen kautta sinulle. Tuskaa, joka lähimmäisemme viestin takana on, ei voi kukaan meistä ymmärtää.

Lähimmäisemme ei pääse kuitenkaan itse kertomaan tätä viestiä sinulle. Hän on nimittäin helvetin esikartanossa odottamassa tuomiopäivää. Helvetin esikartanosta ei normaalisti tule viestejä. Tämä on kuitenkin ainut ajanrajan varmuudella lävistänyt aito viesti. Siksi ottakaamme se varteen mitä suurimmalla vakavuudella.

Onnellinen mies

Viestin toimeksiantaja, muuan mies, oli aikanaan onnellinen ja iloinen mies. Häntä oli siunattu taloudellisella menestyksellä. Hänellä oli aikanaan kaikki hyvin. Mitään ei puuttunut.

Hän oli syntynyt viiden veljensä kanssa sukuun, jossa oli ihmiskunnan historian vanhurskaimpia ja hurskaimpia uskonsankareita. Uskonasiat olivat hyvin tuttuja hänelle nuoruudesta asti. Heillä oli Raamattu ja sen pelastussanoma tunnettiin. Sanoma parannuksen välttämättömyydestä syntien anteeksisaamiseksi oli enemmän kuin tuttu totuus. Tiedettin, että Herra ottaa vastaan syntisiä, kunhan he ensin kääntyvät pois synneistään palaavat Herran luokse.

Venäläinen ruletti

Ystävävämme kuitenkin eli elämänvirran menestyksen aallonharjalla. Hänen elämänsä oli niin täynnä iloa, menestystä ja onnea, että sanoma parannuksesta ja Herran armosta jäi taka-alalle. Kuitenkin hänellä veljiensä kanssa oli jatkuvasti tiedossa, että tämä elämä loppuu joskus ja ikuisuus voi alkaa milloin vain. He tiedostivat sen asian, että parannus on tehtävä ajoissa. Mutta elämänvirran huuma voitti ja sokaisi ystävämme ajantajun. Parannus siirtyi aina tuonnemmas. Etsikkoaikoja tuli ja meni, mutta elämä jatkui täynnä iloa ja loistoa. 

Eräänä päivänä tapahtui jotain karmeaa. Ystävämme viisi veljeä saivat sydäntä murtavan suru-uutisen. Heidän rakas kuudes veljensä oli yllättäen kuollut. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, aivan kuin veitsellä leikaten, kuudennen veljen elämänlanka oli katkennut. Viesti mursi tuon suvun. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Rakas veli oli poissa. Lopullisesti.

Ikuisuus alkaa

Ystävämme heräsi tuonelassa suurissa tuskissa. Hän anoi armoa, mutta liian myöhään. Hän tiesi heti, mitä oli tapahtunut. Hän oli leikkinyt Jumalan kutsun kanssa. Hän oli siirtänyt parannusta liian kauan ja mennyt etsikkoaikansa ohi. Jumala oli antanut armonajan hänelle, mutta hän oli pitänyt sen halpana. Ja nyt kaikki oli ohi. Enää ei olisi koskaan mahdollisuutta kokea armoa. Enää ei koskaan voisi tehdä parannusta.

Hänen simiensä ohi vilisee tuonelassa hänen perhekuntansa kuin kuvanauhalta: "Ovatko hekin pian täällä?", hän ajattelee. Hän nimittäin tiesi, että nämä sietämättömät tuskat noissa helvetin esikartanon liekeissä olivat odottamassa hänen jumalattomia veljiään, elleivät he tekisi ajoissa parannusta.

Viimeinen toive

Ystävämme esittää viimeisen rukouksen, johon Jumala suuressa armossaan vastaa suurella voimalla. Mies pyytää, että joku kuolleista herätettynä menisi kertomaan hänen rakkaille viidelle veljelleen, että on tehtävä ajoissa parannus, ettei joutuisi nohin liekkeihin, joissa heidän veljensä nyt kitui. 

Jostain ihmeellisestä syystä Jumala vastasi tähän rukoukseen parhaalla mahdollisella tavalla. Hän ei lähettänyt kuollutta ihmistä välittämään tätä viestiä vaan oman Poikansa. Jeesus tuli ja kertoi meille tämän miehen elämän ja ikuisuuden suuren tragedian. Hän kertoi Luukkaan evankeliumin 16. luvussa koko stoorin. Hän kertoi miehen tuonelan liekeissä lausutut sanat ja tuskaiset avunpyynnöt. Miehen pyyntöön vastattiin syvemmin kuin hän koskaan osasi edes toivoa. Jeesus ei välittänyt hänen tuskaista viimeistä toivettaan ainoastaan viidelle veljelle vaan koko ihmiskunnalle.

Sanoman ydin

Tämä mies on ihan oikeasti elänyt joskus. Jeesus nimittäi aloitti tuon miehen elämänstoorin sanoilla:  "Oli rikas mies..." (Luuk. 16:19) Hän siis oli kerran täällä maan päällä.

Mutta nyt hän on ollut jo ainakin 2000 vuotta helvetin esikartanossa odottamassa tuomiopäivää. Kovia sanoja? Niin on, mutta Jeesus kertoi ne meille varotuksena. Ja tuo rikas mies itse pyysi, että joku varottaisi, ettei kukaan joutuisi noihin liekkeihin. Kyse ei ole väliaikaisesta rangaistuksesta vaan iankaikkisesta rangaistuksesta. Näin Raamattu sanoo.

Meitä on varotettu nyt, mitä suurimmalla voimalla. Jumalan Poika itse on välittänyt meille kadotetun miehen viimeisen pyynnön: Kertokaa eläville, että helvetti on totta ja taivas on totta! Tämä totuus ei muutu valheeksi, vaikka et uskoisi tänään sitä. Totuus ei muutu sinun eikä minun mielipiteiden mukaan. Totuus on totuus, vaikka kukaan ei sitä uskoisi. Helvetti ja taivas on totta. Yhtä todellisia kuin elämämme täällä maan päällä. 

Nyt tuon viestin sanoma on saavuttanut sinut. Kadotettu mies tuonelassa antoi kerran pyynnön ja tuo viesti on nyt tullut sinulle. Hänen rukoukseensa on vastattu. 

Mikä neuvoksi?

Luukkaan evankeliumin 15. luku antaa yksinkertaisen vastauksen. Jeesus sanoo nämä sanat:

"Minä sanon teille: samoin on ilo taivaassa suurempi yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen, kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä vanhurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse." (Luuk. 15:7)

Kun luet miehen tragediaa, huomaat hänen pyytävän tuonelassa, että joku kertoisi hänen veljilleen, että heidän on tehtävä parannus. Niin, ei Jumalaan uskominen ja Raamatun arvostaminen riitä vaan on tehtävä nimenomaan parannus - siis hylättävä synti ja maailmallisuus. 

Jeesus etsii nyt sinua. Hän tahtoo, että tulet parannukseen. Olet ehkä uskonnollinen uskovan kodin lapsi, mutta tahdot toteuttaa lihasi himoja säilyttäen kuitenkin uskonnolliset kulissit. Sinulta puuttuu parannus, koska synti on liian kivaa. Haluat molemmat: maailman ja taivaan. Se ei ole mahdollista. Et voi palvella kahta herraa. 

Tiedätkö, että Jeesus on maksanut ristillä täyden hinnan synneistäsi? Hän antaa voiman muutokseen. Sinun valintasi on, tahdotko luopua syntielämästäsi ja antautua Jeesuksen pelastettavaksi. Ilman parannusta Jeesus ei hyödytä sinua millään tavalla. (Apt. 3:19)

Parannus on pelastuksen ensiaskel, joka siis tunnetaan helvetin esikartanossa. Jokainen siellä kituva kadotettu sielu tekisi parannuksen, jos vielä saisi elämänsä takaisin. Ethän sinä enää siirrä parannustasi tuonnemaksi?

maanantai 30. maaliskuuta 2020

Sanoma syksyltä 2014

Mieleeni muistui äskettäin näky, jonka näin syksypuolella vuonna 2014.

Olin poikani huoneessa rukoilemassa. Tuohon aikaan tapanani oli hiljentyä poikani nukuttamisen yhteydessä ja rukoilla Herraa siinä pimeässä huoneessa. 

Eräänä iltana rukoillessani silmieni eteen tuli välähdyksenomaisesti näky. Se oli hyvin selvä enkä koskaan ollut nähnyt mitään vastaavaa. Tämä sama näky toistui kahtena iltana peräkkäin, jos oikein muistan. Näky ei ollut pitkäkestoinen mutta sillä tavalla selkeä, että näen sen edelleen silmieni edessä, jos tahdon.

Tässä näky:

Oli Lounas-Suomen kartta. Tarkkoja maakunta rajoja en osaa sanoa mutta sisämaahan päin se ulottui jonkin matkaa. Kartta oli melko pimeäsävytteinen mutta siellä täällä paloi pieniä liekkejä. Aivan kuin kynttilänliekkejä tai tulitikun tulen tapaisia pieniä liekkejä. Ne olivat paikkakuntien kohdilla kartassa aivan kuin kartassa olevat "pallot", mutta nyt ne oli korvattu liekeillä. Liekkien määrää en osaa sanoa mutta varmasti toistakymmentä niitä oli reilusti. Tiesin, että yksi liekki kuvaa yhtä kaupunkia tai kuntaa tai asuinaluetta Lounais-Suomessa.

Siihen näky päättyi.

Omaa pohdintaa

Aluksi ajattelin jonkin aikaa, että tämä näky koskee minua, mutta nyt olen ajatellut, että ehkä se tarkoittaa laajempaa kokonaisuutta. Ehkä Jumala on pimeän ajan koittaessa sytyttämässä uskovia ympäri Lounais-Suomen.

Itse ajattelen, että kaikki alkaa kammioista Herran edestä - yksinäisyydestä ja Jeesuksen uudelleen löytämisestä. Kun moni herää rukoilemaan, tulet yhdistyvät ja Herra pääsee puhaltamaan tultaan pimeän ajan keskelle. Ehkä kaikki alkaa rukousherätyksenä hyvin pienestä. Voi olla, että tuleva herätys on hyvin erilainen kuin olemme ajatelleet. Voi olla, että kaikki suunnitelmamme menee kerralla uusiksi. Näemme vain Jumalan käden toimivan, eikä yhdelläkään ihmisellä ole muuta osaa siinä muuta kuin armahdetun syntisen ja ansiottoman palvelijan osa. Voi myös olla, että seurakuntien toiminta palaa jossain vaiheessa sinne, mistä se alunperin lähti - koteihin.

Koettele näky Herrasi edessä ja pidä se, minkä koet oikeaksi ja hyväksi

maanantai 16. maaliskuuta 2020

Seurakunta ilman Jeesusta

Jeesus Kristus sanoo Laodikea seurakunnalle seuraavaa:

Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava! Mutta nyt, koska olet penseä, etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos. Sillä sinä sanot: Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse; etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston. (Ilm. 3:15-17)

On aluksi hyvä muistaa tuosta seurakunnasta muutama asia. Kyseessä ei ollut porttokirkko eikä epäterve äärikarismaattinen seurakunta. Kyseistä seurakuntaa ei nuhdella harhaopeista eikä ulkoisista tekosynneistä niin kuin Tyatiran ja Pergamonin seurakuntia. Kyseessä on alkuseurakunnan ajan paikalliseurakunta, jolle ylösnoussut Jeesus Kristus antaa kirjeen. On myös hyvä muistaa, että muutama vuosikymmen aikaisemmin apostoli Paavali oli kirjoittanut heille ainakin kaksi kirjettä. Seurakunnan perusta oli aikanaan siis valettu lujalle pohjalle. Oli oikea veren evankeliumia, oikeaoppinen ja karismaattisuus.

Saavutettu uskon taso

Seurakunta oli hyvin tyytyväinen itseensä. Oli saavutettu sellainen uskon ja apostolisen opin taso, että voitiin koko seurakuntana huokaista ”emme tarvitse enää mitään”. Oli varjeltu usko harhaopeilta – niistä Jeesus ei seurakuntaa nuhdellut. Oli pysytty erossa julkisesta syntielämästä – sellaisesta ei kehotettu tekemään parannusta. Oli kasvettu apostolisen opetuksen alaisuudessa. Epafras oli neuvonut tarkasti heille apostolisen oikean opin tien, jota Paavali vielä täydensi ja vahvisti kahdella henkilökohtaisella kirjeellään. Kaikki oli ulospäin heidän mielestään niin hyvin kuin vain voi olla. Oltiin rikkaita eikä tarvittu enää mitään. Oli saavutettu omasta mielestä sellainen uskon taso, että tyytyväisenä voitiin nostaa leuka pystyyn ja huokaista helpotuksesta – mitään ei enää tarvita.

Kadonnut Jeesus

Kuitenkin tuon kaiken tyytyväisyyden keskellä oli unohtunut yksi asia – Jeesus Kristus itse. Eikä Hän ollut vain unohtunut vaan Hän oli lähtenyt pois seurakuntansa keskeltä. Hän ei ollut enää seurakuntansa seinien sisäpuolella. Hän oli ulkona. Ja nyt hän koputti seurakuntansa oveen pyytäen lupaa päästä sisälle. Tuo koputus merkitsi sitä, että Hän ei ollut enää missään Laodikean seurakunnan toiminnassa mukana. Seurakunta piti toimintaansa ehkä opillisesti hyvinkin täydellisenä, mutta Jeesus ei ollut enää siinä mukana.

Seurakunta ei kuitenkaan huomannut, että Jeesus ei ollut enää sen sisällä. Ajattele! Seurakunta toimi, saarnasi, lauloi, ylisti, kokoontui ja piti hauskaa keskenään, mutta Jeesus on ajat sitten lähtenyt seurakunnan keskeltä. Ja seurakunta ei edes tietänyt sitä. Seurakunta ei ollut edes havainnut sitä, että Jeesus oli poistunut. He kyllä olivat innokkaita toimissaan ja rikkaita omasta mielestään kaikessa, mutta ilman Kristusta.

Voiko suurempaa pimeyttä enää olla! Pitää yllä kristillistä toimintaa, joka on kuorrutettu kaikella oikeaoppisella kermalla ja herkuilla, mutta ilman Kristusta. Ja kuitenkin jatkuvasti luulla, että Kristus on kaikessa mukana. Luulla olevansa palava ja esimerkillinen vauhdikas kristillinen seurakunta kaikella voimalla ja dynamiikalla varustettuina, mutta kuitenkin ilman Kristusta.

Kadonnut jano

Mistä ns. laodikealaisuuden sitten tunnistaa? Ei ole varmasti yksiselitteistä helppoa vastausta. Vain Jeesus näkee sydämiin. Seurakunta itse ei edes nähnyt omaa tilansa. Voimme kuitenkin nähdä erään tärkeän asian puuttumisen.

Jeesus sanoi kerran:

Autuaita ovat ne, jotka isoavat ja janoavat vanhurskautta, sillä heidät ravitaan. (Matt. 5:6)

Jos joku janoaa, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon. (Joh. 7:37)

Laodikean seurakunta oli menettänyt hengellisen janonsa Jeesuksen puoleen. He eivät enää kaivanneet Häntä. Sydämen kaipuu Jeesuksen puoleen oli tyystin kadonnut, ja sen oli korvannut tyytyväisyys kaikesta ulkoisesta. Vaikka ulkoisesti kaikki näytti olevan kohdillaan, sisäisesti hengellinen ylpeys oli syövän tavoin nakertanut suhdetta Kristukseen pala palalta etäisemmäksi. Lampunjalka oli siirtynyt paikaltaan, koska ei oltu kyetty uudistumaan ensirakkaudessa Jeesusta kohtaan. Oli menetetty aito ja elävä suhde Jeesukseen. Oli kadotettu murtunut mieli ja syvä tarve päästä jatkuvasti päivittäin lähemmäksi Jeesusta. Sydämessä ei rakastettu enää Häntä vaan seurakunnan toimintaa ja julkisivua. Oli intokasta toimintaa ja ehkä puhdasoppista kiivailuakin, mutta rakkaus Kristukseen oli kadonnut. Oli unohdettu, että Hänen tulee olla kaikessa ensimmäinen.

Jeesus ei suostu kovin pitkää aikaa seuraamaan sivusta seurakunnan toimintaa. Hän ei suostu olemaan ihmisjärjen johtaman uskonnollisen seurakuntakoneiston mukana kovin kauaa. Hetken Hän saattaa seurata surullisena vieressä niin kuin Efesossa (Ilm. 2:1-6) oli tapahtunut. Kuitenkin Hän poistuu näyttämöltä, jos ei seurakunta määrätyssä ajassa onnistu uudistumaan rakkaussuhteessaan Hänen kanssaan.

Seurakuntasirkus kylläkin saattaa jatkua ihmisjohtoisen uskonnollisen toiminnan kautta pitkäänkin, mutta ilman Jeesusta. Seurakunta voi saada tuotettua itselleen lisää jäseniä – käännynnäisiä – mutta ei uudestisyntyneitä Jumalan lapsia. Seurakunta voi olla hyvin taidokkaasti ja viisaasti hoidettu organisaatio, jossa kaikki toimii menestyvän yrityksen lailla hienosti, mutta Hengen hedelmää se ei pysty enää tuottamaan. Kaikesta tulee oikeannäköiseksi jalostettua uskonnollista harhaa, joka pettää ja sokeuttaa ihmiset luulemaan, että kyseessä on Jeesus, vaikka Hän seisoo seurakunnan ulkopuolella.

Seurakunta voi lihan käsivarrella luoda uskonnollisen illuusio-Jeesuksen, joka kuitenkin on vain valhetta ja harhaa. Seurakunta voi mahtipontisella show:lla uskotella kaikille, että Jeesus on täällä, vaikka Hän ei ole. Tästä kaikesta Paavali Korinttilaisia varoitti (2. Kor. 10-11).

Luvattu maa ilman Herraa

Löydät 2. Mooseksen kirjan 33. ja 34. luvuista karmean kuvan siitä, mitä tapahtuu, kun seurakunta kadottaa Herran kaiken touhun keskellä.

Herra ilmoittaa, että Hänen kansansa tulee saamaan luvatun maan. Hän itse lähettäisi enkelinsä johtamaan kansan luvattuun maahan. Hän pitäisi huolen, että tuon maan ulkoiset siunaukset tulisivat kansan osaksi niin kuin Hän oli kanta-isille luvannut. Kaiken tämän Herran antaisi Israelilaisille, mutta yksi heiltä tulisi puuttumaan. Herra sanoi: minä en itse vaella sinun kanssasi (2. Moos. 33:3)

Ajattele, että Herra sanoo antavansa kaikkien lupausten täyttyä luvatun maan kohdalla. Hän antaisi heille enkelin johdattajaksi sekä omaksi sen maan, joka vuotaa maitoa ja hunajaa, mutta Herra itse ei enää olisi kansan keskellä.

Eikö ole järkyttävää ajatella, että saisimme siunaukset ja ulkoisesti ihanan elämän, mutta kadottaisimme itse Herran.

Kansan keskeltä löytyi kuitenkin yksi mies, Mooses, joka oli Jumalan ystävä. Hänellä oli niin läheinen suhde Herran kanssa, että hän keskusteli alati Jumalan kasvojen edessä niin kuin mies miehen kanssa. Ja tämän yhden miehen rukousten ja anomisten vuoksi Herra säästi kansansa ja tuli kansansa mukaan.

Herra etsii yhtä

Palaamme lopuksi vielä Laodikean seurakunnan aikaan. Jeesus sanoo sille tutut sanat, jotka ymmärrämme usein väärin:

Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani. (Ilm. 3:20)

Noissa sanoissa kuuluu rakastavan Paimenen ääni. Hän kaipaa seurakuntaansa. Eikä vain seurakuntaansa vaan Hän kaipaa yhtä ihmistä, jonka kanssa Hän voisi muodostaa uudestaan sen suhteen, joka heillä kerran oli. Hän kyselee oven ulkopuolella ”jos joku kuulee minun ääneni”. Tuo ”joku” viittaa yhteen seurakunnan jäseneen, olipa hän kuka tahansa. Jeesus kaipaa saada uuden yhteyden edes yhteen vähäisimpään jäseneen tuossa seurakunnassa.

Järkyttävintä on, että Jeesus sanoo oksentavansa tuon seurakunnan suustansa ulos sen hengellisen tilan vuoksi. Tuo ”kristillisyys”, mitä seurakunta edustaa, oksettaa Jeesusta. Se kuvottaa Häntä. Miksi? Koska juuri kaikki sen toiminta ja omahyväinen kovuus ajoi Hänet kerran seurakunnan ulkopuolelle. Seurakunnalle olisi parasta lakkauttaa kaikki toiminta, ja hiljentää sydämensä niin, että se kuulisi Herran äänen.

Mutta tuon äänen kuuleminen tulisi järkyttämään seurakuntaa. Sen kuuleminen merkitsisi sen ymmärtämistä, että Hän ei ole enää keskellämme. Hän on kadonnut. Ja nyt Hän kaipaa päästä uudestaan seurakuntansa lähelle – ei toimintaan – vaan kahdenkeskiseen rauhalliseen ateriayhteyteen jokaisen yksilön kanssa henkilökohtaisella tavalla.

Meidän ylepytemme

On mahdollista, että monien seurakuntiemme keskellä on tänään laodikealainen tila. Jeesus seisoo ulkopuolella ja kaipaa sydämestään päästä seurakuntansa valtiaaksi. En tiedä kuuliko Laodikea koskaan Jeesuksen koputusta. Meille ei kerrota saiko se murtuneen sydämen ja janonsa takaisin. Sen vain tiedän, että vaatii äärimmäisen paljon nöyryyttä myöntää olevansa tuossa penseyden tilassa. On helppo vedota kaiken ulkoisen nojalla olevansa palava, vaikka on penseä. Ja penseä juuri siksi, että on menetetty syvin yhteys Jeesuksen kanssa. On kadotettu Hänet omahyväisyyden ja hengellisen ylpeyden vuoksi. On helppo havaita haureus ja juoppous synneiksi, mutta hengellinen ylpeys, tuo alkuperäinen Lusiferin synti, on mitä vaikeinta havaita. Ja vielä vaikeampaa on nöyrtyä ja myöntää se.

Kylmennyt uskova juoksee maailman riennoissa. On ymmärrettävä, että se on eri asia kuin penseä. Penseä uskova on tullut sisäisesti kovaksi ja kadottanut särkyneen herkän tunnon Herransa edessä. Hän on ylpistynyt ja kuvittelee, että uskonnolliset kulissit riittävät. Penseä ei enää omista kahdenkeskistä yhteyttä Jeesukseen vaan on tyytyväinen itseensä ja rakastaa omaa ulkokullattua tilaansa. Ja hän on sokea. Hän itse luulee kulisseja todellisuudeksi, vaikka ne ovat vain kulisseja. Hän luulee kissankultaansa aidoksi, vaikka se on valhetta. Hän luulee omaa hengellistä elämäänsä todelliseksi, vaikka se on mitä suurinta teatteria. Ja penseä ei näe eikä tiedä tätä kaikkea, koska hän on oman hengellisen ylpeytensä sokaisema.

Meidän on tarkattava elämäämme aika ajoin. Siksi kysynkin tänään: onko sydämesi vallannut salaa ylpeys omasta opillisesta hengellisestä erinomaisuudestasi? Oletko mielestäsi Suomen Siionin kirkasnäköisimpään kastiin kuuluva yksilö, joka kiittää Herraa siitä, ettei ole niin kuin nuo opillisesti heikkonäköisemmät? Siinä on Laodikean tunnusmerkki numero yksi: varmuus omasta erinomaisuudesta sekä kadotettu arkuus ja herkkyys Herran edessä. On kadotettu tämä tila:

minä katson sen puoleen, joka on nöyrä, jolla on särjetty henki ja arka tunto minun sanani edessä (Jes. 66:2)

Me emme tarvitse seurakunnassamme mitään muuta kuin Jeesuksen valtaistuimella. Mutta jos valtaistuimella on joku tai mikä muu tahansa, Jeesus on todennäköisesti jo oven ulkopuolella. Näinä viimeisinä aikana yhdelläkään seurakunnalle ei ole sellaiseen varaa.

Herra antakoon meille sen armon, että saisimme aikaa hiljentyä sekä kuulla Herran hiljaisen ja rakastavan koputuksensa äänen tämän vauhtikristillisyyden keskellä. Ja Herra antakoon meille aitoa nöyryyttä tunnustaa penseytemme ja tehdä siitä parannusta, sillä Hän on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille Hän antaa armon. Muistakaamme siis näinä vaikeina aikoina tämä kehotuksen sana:

Kaikkia niitä, joita minä pidän rakkaina, minä nuhtelen ja kuritan; ahkeroitse siis ja tee parannus. (Ilm. 3:21)


torstai 5. maaliskuuta 2020

Yksinäisyyden siunaus

Ja kansa pysyi taampana, mutta Mooses lähestyi pimeyttä, jossa Jumala oli. (2. Moos. 20:21)

Jumalan täytyy viedä aika-ajoin palvelijansa yksinäisyyteen, pimeyteen, jonne kristillisen menestyksen ja valtavirran mainingit eivät ulotu. Läpi Raamatun näemme, miten Jumala tempaa palvelijansa pois työn ja toiminnan keskeltä yksinäisyyden korkeakouluun. Usein tuo Jumalan korkeakoulun luokkahuone on verhottu pimeydellä, sellaisilla raameilla, jonne yksikään palvelija ei vapaaehtoisesti menisi. Mutta juuri noiden synkkäsävyisten raamien sisäpuolella Jumala opettaa palvelijoilleen suurimmat hengelliset totuudet. Siellä Jumala antaa palvelijoilleen ne aarteet, joita ei löydetä mistään muualta kuin pimeyden kätköistä - kaukana massakristillisyyden päivänvalolta.

On olemassa taisteluita, joita voidaan käydä vain yksin Jumalan kanssa. On sieluntuskaa, jota ei voi pukea sanoiksi - kukaan ei ymmärtäisi sitä. On olemassa salattu Jumalan koulu, jossa Jumalan palvelija oppii riippuvaiseksi vain Herrastaan. Usein tuo riippuvuussuhde puhkeaa kukoistukseensa vain siellä, missä kaikki inhimilliset avut on riisuttu ihmiseltä pois. On vain Jumala, johon turvata. Näemme, miten jokainen Jumalan tahtoa etsivä palvelija on aina viety tuohon kouluun, jossa hänestä tulee pieni ja Kristuksesta suuri.

Mooses

Me näemme miehen, joka sai kutsun käydä yksinäiseen pimeyteen kahden Jumalansa kanssa. Hän vapisi ja oli peloissaan, mutta silti hän astui eteenpäin. Ja tuloksena oli Vanhan Testamentin nöyrin mies, profeetta, jonka vertaista ei koskaan enää noussut Israelin kansan keskeltä. 

Elia

Muistamme Elian suuret voitot Karmelin vuorella sekä väkevät rukoukset, jotka sulkivat ja avasivat taivaan ikkunat. Unohdamme kuitenkin sen, miten tuo mies oli vuosia yksin Keritin purolla tekemättä mitään. Päivästä päivään tuo mies lojui henkipattona puron varrella, kunnes Herra vei hänet eteenpäin. Edessä oli voitto Karmel-vuorella ja sen jälkeen uusi pakomatka erämaahan uupuneena ja kuolemaa toivoen. Jälleen Jumala nosti tuon miehen yksinäisyyden syvyydestä. Uudet tehtävät oli varattu Eliaa varten. Erämaan yksinäisyys oli antanut Elialle tarvittavan pääoman seuraavia tehtäviä varten.

Aabraham

Raamattu kertoo Aabrahamista: Kun aurinko oli laskemaisillaan, valtasi raskas uni Abramin, ja katso, kauhu ja suuri pimeys valtasi hänet. Ja Herra sanoi Abramille... (1. Moos. 15:12-13)

Aabraham oli mies, joka vaelsi uskossa. Hänellä ei ollut muuta kuin Jumalan lupaus, josta hän piti kiinni. Oli aikoja, jolloin uupumus, kauhu ja pimeys kohtasi Aabrahamia. Hän oli yksin Herransa edessä tuon pimeyden keskellä. Oli tuskaa ja kauhua, joista kukaan muu ei tiennyt mitään. Oli pelkoja, joissa kukaan sielunhoitaja ei kyennyt auttamaan Aabrahamia. Ne olivat sanatonta tuskaa, jotka vain Jumala tiesi. Aabraham olisi voinut yrittää niistä kertoa muille, mutta ei löytynyt sanoja. Ja vaikka olisi löytynyt sanoja, kukaan ei olisi häntä ymmärtänyt. Jumala oli kasvattamassa hänestä miestä, jonka ainut turva oli Herrassa. Se tarkoitti kaikkien inhimillisten turvaverkkojen ja toivon karsimista Aabrahamin elämästä.  Ja juuri se sai Aabrahamin yhä syvemmin vain painautumaan lähemmäksi Jumalaa.

Aabraham oli oppinut pitämään Jumalaa hänen sielunhoitajanaan. Luottamus ja usko Jumalaan ja Hänen sanaansa pitivät Aabrahamin elossa, vaikka inhimillinen toivo oli aikaa sitten kadonnut. Aabraham toivoi, vaikka toivo ei ollut. Ja niin Aabraham saavutti uskon voiton. Jumalan sana kantoi Aabrahamin voittoon kaikista kauhuista ja peloista.  Jumala lupaus muuttui Aabrahamin elämässä profetiaksi, kun hän sydämessään uskoi lupauksen todeksi. Tuon kaiken jälkeen me tunnemme Aabrahamin uskon isänä, jonka jälkiä meitä kehotetaan seuraamaan.

Jaakob

Jaakob jäi yksinänsä toiselle puolelle. Silloin painiskeli hänen kanssaan muuan mies päivän koittoon saakka. (1. Moos. 32:24)

Muistatko, miten Jaakobin valtasi kauhu, kun Eesau oli tulossa usean sadan miehen kanssa häntä kohti? Jaakob luuli loppunsa tulleen. Hän joutui kohtaamaan vuosia vanhan sisäisen pelkonsa. Tuota pelkoa oli nyt katsottava silmiin. Hän oli pettänyt veljensä ja joutunut pakenemaan henkensä edestä pakoon veljensä vihaa. Nyt Eesau oli tulossa Jaakobin luo kovaa vauhtia.

Tuona yönä Jaakob jäi painimaan yksin Herransa kanssa. Herra oli hänen ainut mahdollisuutensa selvitä tuosta pelosta voittajana. Ja siksi Jaakob tarttu Herraansa aivan kuin viimeisenä oljenkortenaan.

Tähän mennessä Jaakob oli onnistunut inhimillisesti laskelmoimaan tilanteet omaksi edukseen.  Hän oli viisas mies, joka osasi laskelmoida itselleen ajallista etua milloin milläkin tavalla. Nyt inhimillisen avujen vahasiivet olivat sulaneet koettelemuksen helteessä. Hänen ainut toivonsa oli yksin Jumala. Jos Jumala ei häntä siunaisi, kaikki toivo olisi mennyttä.

Jaakob tarttui kaikin voimin Jumalaan ja paini tuon yön Herransa kanssa. Ja Jumala siunasi hänet. Jaakob sai uskon voiton. Mutta tuon yön seurauksena Hän sai elinikäisen muiston painistaan Herran kanssa. Hän ontui toista jalkaansa. Jaakobista oli tullut heikko. Hän ei ollut enää vahva ja omavoimainen. Jumala oli lyönyt Jaakobia lonkkaan. Mutta tuo lyönti muutti kaiken. Jaakobista tuli uskon mies, joka turvasi Herraan eikä enää omaan voimaansa. Pettäjä-Jaakobista oli tullut Israel, joka tarkoittaa "Herra taistelee". Se riitti tästedes Jaakobille.

Älkäämme siis pelätkö pelkojamme. Jumala vie aika-ajoin meidät kohtaamaan pelkomme silmästä silmään. Hänen kanssaan saamme uskalluksen kohdata omat "Eesaumme". Ja juuri niistä hetkistä tulee uskonelämämme suurimpia siunauksenhetkiä. Pelot muuttuvat siunauksiksi, kun me Herran kanssa kohtaamme ne. Hänen kanssaan ei tarvitse pelätä.

Profeetat

Muistat, miten Jesaja joutui yksinäisyyteen Herransa eteen. Hän sai nähdä oman syntisyytensä aivan uudessa valossa. Se sai Jesaja huutamaan sydämensä tuskassa: "Minä hukun!" Jesaja tarvitsi tuon kokemuksen. Hän sai uuden puhdistavan kosketuksen ja uuden tehtävän Herralta. Jesaja näki sydämensä pimeyden, mutta kohtasi armon aivan uudella tavalla. Hän lähti eteenpäin uudistetun kutsun kanssa tuore sanoma mukanaan.

Muistat, miten Daniel jouduttuaan kahden kesken Herransa kanssa, menetti kaiken voimansa ja kaatui maahan. Hän joutui murheen valtaa kolmeksi viikoksi. Syvä tuska valtasi hänet, eikä hän pysynyt pystyssä omalla voimallaan. Herra nosti Danielin ja niin Daniel sai voiman ottaa vastaan sen suuren sanoman lopunajoista, jonka me luemme Raamatusta.

Muistat Hesekielin Kebar-virran varrella. Henki joutui nostamaan useaan otteeseen kaatuneen Hesekielin ylös. Hän vapisi tuon kutsun edessä, jonka eteen Jumala hänet yksinäisyydessä vei. Mutta Henki nosti hänet aina uudestaan ja uudestaan ylös. Ja niin Hesekiel sai voiman toteuttaa sen kutsun, jonka Jumala hänelle antoi.

Paavali

Me muistamme Paavalin kirjeet ja tunnusteot Apostolien teoista. Emme kuitenkaan usein muista, mikä oli niiden hintana. Hän vietti ehkä noin kolme vuotta Arabiassa. Noista ajoista ei kerrota mitään. Mutta ne ajat tarvittiin, jotta Sauluksesta tulisi Paavali - suuri pakanoiden apostoli. Jumala aikoi antaa Paavalin kautta kristikunnalle tarkoitetut uskon elämän peruskirjeet. Ensin Paavali oli kuitenkin saatava yksinäisyyden siunattuun kouluun, jossa Paavali tulisi sisäisesti valmiiksi ottamaan vastaan tuon kalliin taivaallisen sanoman, jota me tänään Raamatusta luemme. 

Usein Jumala vei Paavalin vankilaan tai erämaahan yksinäisyyteen. Ehkä Paavali ei olisi koskaan menestyksenhuumassa osannut hakeutua itse sinne, missä Jumalan ääni kuuluu parhaiten. Ehkä alkuseurakunnan kultainen voima-aika olisi tempaissut Paavalin herätyksen sykkeeseen ja vienyt hänet mennessään, ellei Jumala olisi kahlinnut Paavalia Arabiaan tai vankilaan. Jumalalla oli varaa ottaa Paavali vuosiksi syrjään. Jumala haluasi kouluttaa Paavalin ja saada hänen sisäisen maailmansa hiljaiseksi ja vastaanottokykyiseksi sille sanomalle, joka Paavalille annettaisiin. Paavali oli kädestäpitäen vietävä kahleisiin, jotta hän oppisi Jumalan valtakunnan syvimmät totuudet ja armotalouskauden salatut aakkoset. Ne salaisuudet ovat meille tänään tärkeimpiä hengellisen elämän totuuksia. Unohdamme usein, että niiden löytämisestä maksettiin aikanaan suuri hinta.

Me

Pelkään pahoin, että aikamme vauhtikristillisyys on vääristänyt kuvamme hengellisestä elämästä. Emme osaa enää hiljentyä yksinäisyydessä Herramme edessä. Emme osaa enää virittää sisintämme sille hiljaisuuden taajuudelle, jossa kuulemme sen, mitä Henki seurakunnalle puhuu. Olemme tottuneet siihen, että ajassamme kaikki saadaan aikaan nopeasti ja vauhdilla. Ja nyt tuo sama vauhti on tullut seurakuntiin. Jumalalla ei koskaan kuitenkaan ole ollut mihinkään kiire. Päinvastoin. Kiirehtivän jalka astuu harhaan. Jumalan valtaistuinsalissa vallitsee ajattomuus. Täydellinen rauha ja harmonia, jossa ei tunneta kiirettä. Suurin tehokkuus opitaan hiljaisuudessa ja Jumalan antamassa rauhassa. Jumalalla on aikaa ottaa Mooses 40 vuodeksi erämaahan ja Paavali vuosiksi Arabiaan tai vankilaan. Hänen periaatteensa eivät ole vuosituhansien aikana muuttuneet. Hiljaisuus ja yksinäisyys on edelleen astinlauta näkemiseen ja hengelliseen tehokkuuteen.

Voi meitä raukkoja, jotka kuvittelemme, että saamme kiireellisellä touhulla ja toiminnalla paljon hyvää aikaan. Kaikki hengellinen menestys perustuu kuitenkin siihen, että saamme Jumalalta tarkat ohjeet ja koordinaatit toimintaamme. Harvoin Hän antaa niitä vauhtisokealle massakristillsyyden seassa tarpovalle monitoimikoneelle. Jeesus tiivistää loistavasti ohjeet Herran äänen kuulemiselle:

Minkä minä sanon teille pimeässä, se puhukaa päivän valossa. Ja minkä kuulette kuiskattavan korvaanne, se julistakaa katoilta. (Matt. 10:27)

Huomaatko, mitä tarvitaan Jeesuksen äänen kuulemiseen? Jeesus puhuu pimeässä. Siellä, minne ihmisten katseet eivät ulotu. Hän puhuu salattuja asioita meille kammiossa - yksinäisyydessä - jonne meidän on opeteltava menemään tämän melun, menestyksen ja vauhdin keskeltä. Minua pelottaa nykyään aikamme vauhtikristillisyys. En näe siinä aina paljoakaan hengellistä. Pelkään, että siinä on paljon ulkoaopittua jäljitelmää ja hyvin vähän Herran edessä saatua puhdasta aitoa kultaa. Ulkokuori on oikeannäköistä, mutta tuoreus puuttuu.

Mutta tuo yksinäisyys itsessään ei vielä riitä. Jeesus lisää, että Hän kuiskaa korvaamme jotain, mitä meidän tulee julistaa eteenpäin. Kuiskaus ei kuitenkaan kuulu kovassa melussa ja kiireessä. Meidän on saatava sisimpämme niin hiljaiseksi, että Jeesuksen kuiskaus kuuluu. Se ei kuulu hälyn ja kiireen keskellä. Koko Raamattu on täynnä kehotusta hiljentyä Herran edessä ja odottaa Häntä. On helppo pysähtyä ulkoisesti, mutta vaikeaa on saada sisin hiljaiseksi ja rauhalliseksi. Mutta se on välttämätöntä, jos haluamme kuulla tarkasti Hänen kuiskauksensa korvaamme.

Jeesuksen ääni kuuluu siis yksinäisyydessä ja pimeydessä hiljaisuuden keskellä. Saanko kysyä sinulta lukijani rehellisen kysymyksen: Milloin sinä viimeeksi kuulit tuon kuiskauksen korvaasi? Oletko kykeneväinen sisäisen elämäsi puolesta kuulemaan sen? Vai onko vauhdinhuuma tukkinut korvasi Hyvän Paimenen kuiskaavalta ääneltä ja vauhtisokeus vienyt näkökykysi?

Seurakunnan kokoukset ovat tärkeitä. Niitä ei tule laiminlyödä. Mutta ne eivät koskaan korvaa sitä hiljaista ääntä, minkä Jeesus tahtoo kuiskata korvaasi siellä, minne kukaan muu ei näe. Jumala harvoin puhui Raamatun uskonsankareille heidän palvelutyönsä tärkeimpiä asioita ylistyskokouksissa tai edes seurakunnan kokouksissa. Heistä jokainen joutui pimeyteen ja yksinäisyyteen, jossa he kuulivat Herransa äänen. Ja he joutuivat olemaan siellä juuri niin kauan, kun he kykenivät kuulemaan Hänen äänensä. Herralla oli aikaa odottaa heidän kypsymistään vastaanottokykyisiksi. Mutta sieltä pimeydestä he myös nousivat ja tulivat tuore ja elävä sanoma mukanaan päivänvaloon. Tuo pimeys ja yksinäisyys muovasivat heistä sen, jona me heidät tänään muistamme. 

Voi meitä, jos olemme kadottaneet tuon siunatun pimeyden ja hiljaisuuden, jossa voimme kuulla sen hiljaisen kuiskaavan äänen! Jeesuksella on aina ollut paljon asiaa omilleen, mutta Hänen omansa eivät ole aina kuulleet Hänen ääntänsä. Millainen olisikaan Suomi tänään, jos kautta aikain Jumalan lapset olisivat kuulleet Mestarinsa äänen omissa kammioissaan! Jolla on korva, se kuulkoon, mitä Henki seurakunnille sanoo.' (Ilm. 3:22)

torstai 6. helmikuuta 2020

Jumalan kansan etsikkoaika

Puhumme usein etsikkoajasta jumalattoman maailman kohdalla. Sillä tarkoitetaan aikaa, jolloin Herra erityisellä tavalla kutsuu jumalatonta ihmistä ratkaisemaan suhteensa Jumalan kanssa. Se on erityinen aika, jolloin vain voidaan tulla parannukseen ja iankaikkiseen elämään sisälle.

On kuitenkin erityisen huomion arvoinen asia, että Jumalan kansalla ja seurakunnilla on aika-ajoin omat etsikkoaikansa. Kun on kuljettu tahattomasti tai tahallaan oman tahdon teitä, Herra tahtoo palauttaa kansansa sisälle Hänen suunnitelmiinsa. Ihmisellä on taipumus ottaa aina ohjat ja valta omiin käsiinsä ja luottaa itseensä. Siksi on äärettömän vakava asia, hukata etsikkoaika ja kulkeutua Jumalan suunnitelman ohi. 
Eelin aika
Meille annetaan 1. Samuelin kirjan 2. ja 3. luvuissa vakava kuvaus Jumalan soihtua kantavan pappissuvun tilasta. Jumala oli uskonut pappi Eelin suvulle Jumalan valtakunnan palvelijan tehtävät. Vuosikaudet tuo suku oli polvesta polveen palvellut Herraa. Näin oli edelleenkin. Jumalan lamppu ei ollut vielä sammunut tuon suvun keskuudessa. Mutta kello tikitti ja aika oli käymässä vähiin.
Eeli oli epäonnistunut viestikapulan siirrossa seuraavalle sukupolvelle. Hänen omat poikansa, Hofni ja Piinehaas, eivät tunteneet Herraa eikä Herran pelko ollut heidän sydämissään. He olivat kelvottomia miehiä, jotka eivät koskaan olleet tehneet todellista sydämen parannusta. Heidän murtumaton sydämensä vaikutti sen, että synti rehotti jumalanpalveluselämän keskellä. Makeaa elämää ja nautintoja rakastava uusi sukupolvi oli hengellisen sokeutensa vuoksi sammuttamassa Jumalan lampun ikiajoiksi Eelin suvulta. Eelin silmiä oli alkanut hämärtämään. Hänen näkökykynsa oli iän myötä kaventunut eikä hän uskaltanut puuttua uuden sukupolven epäkohtiin. Hän pelkäsi poikiaan enemmän kuin Herraa. Ja sen vuoksi Herra siirsi Jumalan pappina olemisen pois Eelin suvulta toiselle.
Jumala kyllä antoi heidän toimia edelleen, mutta ilman Hänen kutsuaan ja valtuutustaan. Eikö ole karmivaa? Jumala sallii papeille toiminnan, mutta Hän itse ei ole enää heidän kanssaan. Hän antaa pappien tehdä omia toimituksiaan seurakunnassaan, mutta ilman Häntä. Tämä oli Eelin suvun lopputulos. 
Jumala antoi Eelin suvulle mahdollisuuden. Hän oli odottanut Eelin seuraavaa siirtoa. Mutta tuon ajan mentyä ohi, Jumala siirsi Eelin suvun syrjään suunnitelmistaan. Eelin suku ei kyennyt käyttämään etsikkoaikaansa oikein.
Aikamme Eelit
Meillä on oma kirkkohistoriamme, josta tulee ottaa oppia. Olemme nähneet herätyksiä, jotka tänä päivänä ovat kankeita kirkkokuntia muotomenoineen ja toimintoineen ilman todellista Jumalan elämää.
Seurakuntien, herätysliikkeiden ja kirkkokuntien kannalta on mitä tuhoisinta, jos se ei kykene synnyttämään seuraavaa sukupolvea, joka on aidosti uudestisyntynyt, Herransa sisäisesti tunteva, Jumalan lasten joukko. Pelkkä ulkoinen systeemien tunteminen ei riitä. Meidän on kyettävä synnyttämään tuleva sukupolvi, joka vaeltaa pyhyydessä ja puhtaudessa Jumalansa edessä. On löydettävä se sanoma, joka painaa uskovien kotienkin lapset polvilleen tekemään parannusta salasynneistään, ja näin rakastumaan Kristukseen henkilökohtaisesti. Heidät on saatava uudestisyntymään. Kirkkokunnan jäsenyys tai nuortenleirillä otettu kaste ei riitä. Jos aikamme Eelit pelkäävät lapsiaan enemmän kuin Jumalaa, he menettävät lapsiensa lisäksi myös sen tehtävän, johon Jumala kerran heidät asetti. Meidän on uskallettava julistaa parannusta, ristin ottamista, itselleen kuolemista ja syntiä vastaan edelleen. Emme saa pelätä lapsiamme enemmän kuin Jumalaa. Herätysliikkeen liike saattaa jatkua, mutta herätys voi loppua.
Fariseukset ja kirjanoppineet
”Mutta fariseukset ja kirjanoppineet hylkäsivät suunnitelman, joka Jumalalla oli heitä varten…” (Luuk. 7:30)
Jumala oli vihdoin antamassa ennenkuulumattoman siunauksen ajan kansansa keskuuteen. Oli eletty vuosisatoja syvässä hengellisessä kuivuudessa, jossa sortajan käsi oli painanut Jumalan kansaa alas. Oli odotettu Jumalan väliintuloa. Nyt oli koittanut aika, jolloin Jumala ilmestyisi.
Fariseukset ja kirjanoppineet kuitenkin odottivat toisenlaista siunauksen aikaa. Heidän raamatuntulkintansa mukaan, Jumala ei voinut toimia tällä tavalla. Nasaretista ei voinut tulla profeettaa saatikka sitten Messiasta. He olivat kykenemättömiä ottamaan vastaan Jumalan siunausta, koska heidän omat kanonisoidut perinnäissääntönsä olivat tehneet heidät jäykiksi ja kykenemättömiksi muuttumaan Jumalan tahdon mukaiseen suuntaan. He luulivat olevansa Jumalan totuuksien airuita kansan keskellä, mutta he eivät tienneet olevansa suurimpia Jumalan tahdon vastustajia. Jopa portot ja maanpetturit menisivät Jumalan valtakuntaan sisälle ennen heitä.
He olivat menettäneet täydellisesti hengellisen arviointikykynsä ja näkökykynsä. He tietämättään pitivät itseään Jumalaakin oikeaoppisempana. He olivat kyllä Jeesuksen seurassa, mutta vain löytääkseen Hänestä virheitä tai saadakseen Hänet sanoistaan kiinni. He vastustivat Jumalaa ja estivät kansankin menemästä pelastuksen ovesta sisään. 
He eivät olleet julkisyntisiä tai irstailijoita. He lukivat Raamattua, rukoilivat, paastosivat ja omistivat koko elämänsä ulkoisesti oman raamatuntulkintansa mukaiselle elämälle. Mutta silti he olivat kyykäärmeen sikiöitä Jumalan silmissä. Heillä oli oma etsikkoaikansa kääntyä, mutta he kulkivat tietämättään sokeina sen ohitse. Ja siksi Jeesus sanoo heistä:
”Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tekee sen hedelmiä.” (Matt. 21:43)
Jumalan suunnitelma ja valtakunta siirtyi heiltä pois ja annettiin toisille. Kaikki vain siksi, etteivät he olleet kykeneviä reagoimaan ja näkemään Jumalan antamaa uutta siunauksen aikaa, jota Hän oli antamassa kansalleen. He olivat kiinni omassa uskonnollisuudessaan ja tavoissaan, eivätkä niiden alta kyenneet kuulemaan Jumalan ääntä. He olivat tehneet tikkataulun reunuksesta napakympin. Täysin toisarvoiset asiat olivat siirtyneet keskiöön. Näin kaikista tärkein oli siirtynyt syrjään. 
Aikamme fariseukset
Pelkään pahoin, että aikamme fariseuksia ovat vapaiden suuntien ylikireiksi tulleet harhaoppien metsästäjät, jotka eivät kykene havaitsemaan Jumalan alkamaa työtä. He ovat nostaneet keskiöön perinteiden liiallisen arvostuksen,  vanhoillisuuden ihannoinnin ja 1950-luvun kristillisyyden tavoittelun. He ovat kanonisoineet herätysliikkeiden menneisyyden ja odottavat tältä ajalta ja Jumalaltakin samaa. Kuitenkin on niin, että Jumala on 2020-luvun Jumala yhtälailla kuin 1950-luvun Jumala. Jumala työssä keskiössä on aina Sana ja tuoreus. Pyhä Henki tuo tuoreuden ilmapiirin, jossa on helppo hengittää. 
Pelkään pahoin, että monet vilpittömät herätysliikkeiden miehet ja naiset ovat tulleet kyvyttömiksi muuttumaan niin kuin Jumala tahtoisi. He ovat kiinni perinnekristillisyydessä ja odottavat Jumalaltakin sitä. He luulevat perinteitään Jumalan sanaksi, vaikka ne ovat vain herätysliikkeen omia perinteitä. Jumala ei kuitenkaan ole perinteissä kiinni vaan Hän luo uutta, ei kuitenkaan ohi Raamatun ilmoituksen. Hänen virtansa on tänään vettä täynnä. Olkaamme valveilla, ettei Jumalan valtakuntaa otettaisi meiltä pois isien perinnäissääntöjen vuoksi. Entä, jos Jumala haluaakin antaa herätyksen toisella tavalla kuin viimeksi? Jos emme ole valmiit siihen, Hän etsii toisen kanavan tarkoitusperilleen ja me joudumme sivuun perinteittemme kanssa. Me voimme erehtyä luulemaan perinteitämme Jumalan sanaksi. Niin tapahtui fariseusten ja kirjanoppineidenkin kohdalla.
Efesolaiset
Löydät heidät Ilmestyskirjan 2:1-6.

Heidän tilansa on hyvin vaikeasti havaittavissa ulkoapäin. Tarvitaan suuresti nöyryyttä ja Jumalan armoa, että uskova voi nähdä ja myöntää olevansa heidän asemassaan. Ja silti heidän tilansa vaanii jokaisen vilpittömän ja innokkaan uskovan ovella jatkuvasti. 
He olivat oikeaoppisia. Ei vain omasta mielestään vaan Jeesuksen mielestä. Heillä oli Sanan selkäranka ja aistit kirkkaat erottamaan oikeat ja väärät opettajat toisistaan. Heillä oli Jeesuksen mukaan tekoja ja paljon kärsivällistä vaivannäköä. He olivat periksiantamattomia eivätkä olleet edes väsyneitä vastustukseen. He olivat saaneet kärsiä paljon Jeesuksen nimen tähden. Heillä oli siis oikeanlaista marttyyrien henkeä. He eivät voineet sietää pahuutta. Synti ei saanut rehottaa heidän keskellään. Kaikki oli ulospäin mitä mallikelpoisinta, mutta se ei riittänyt. Jeesus näki syvemmälle. Jeesus näki motiiveihin ja sydämen ajatuksiin asti.
Jeesukselle tärkeintä oli omistaa ensirakkauden palo Häntä kohtaan. Jeesus ikävöi sitä rakkautta, joka tuolla seurakunnalla oli Häntä kohtaan aluksi. Se oli kadotettu. Oli menetetty se Marian osa Jeesuksen jalkojen juuressa ja sen Johanneksen osa, jossa nojataan levollisesti Jeesuksen rintaa vasten. Heistä oli tullut hengellisiä monitoimikoneita, jotka tekivät pelkästään oikeita asioita, mutta väärästä vaikuttimesta. Ensirakkaus Kristukseen ei ollut enää se voimanlähde heidän toimintaansa vaan tekemisestä oli tullut tärkein.
Ilman tuota ensirakkauden syvyyttä, joka heillä oli ennen ollut, kaikki heidän toimintaansa olisi vain kulkusen kilinää ja vasken helinää. Jos tuo ensirakkaus puuttuisi, ”en olisi mitään” sanoi kerran Paavali. Vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi tulessa ja kaiken omaisuuteni köyhille, mutta ilman tuota ensirakkauden syvyyttä se ei olisi mitään. (1. Kor. 13. luku)
Nyt Jeesus sanoo, että tästä on tehtävä parannus. Ja jos parannusta ei tapahdu, seurakunnan lampunjalka siirtyisi paikaltaan. Ja siirtäjänä olisi Jumalan Poika itse. Tuolloin lamppu kyllä olisi olemassa, mutta se menettäisi kyvyn antaa valoa huoneessa oleville. Öljy ei virtaisi tuohon lamppuun, ja siitä tulisi vain koriste-esine museokäyttöön. Sitä voisi katsella, mutta se ei enää palaisi. Sellainen lamppu on hyödytön ja käyttökelvoton.
Me
Olemme usein niin oikeaoppisia ja monitoimisia, että se kaikki suorastaan tihkuu sormenpäistä. Meidän hengellisissä toiminnoissa palava sielumme kaipaa raittiutta ja totuutta tämän uuspakanallisen Suomen sekä harhaoppisen kristillisyyden keskelle. Mutta se ei riitä. Ihmisille se voi riittää, mutta ei Jeesukselle. Kysynkin sinulta, onko sinulla olemassa hiljainen kahdenkeskinen yhteys Herrasi kanssa, jossa rakkautesi Häneen tyydyttää sydämesi syvimmän kaipauksen? Vai saako sydämesi syvimmän tyydytyksen hengellisestä työstä tai oikeassa olemisesta? Kumpi tällä hetkellä tuottaa sinulle syvempää iloa: kahdenkeskinen hetki Jeesuksen kanssa vai hengellinen työ ja oikeaoppisuus? En nyt tarkoita teoriassa tätä vaan saako se täyttymyksen käytännössä?
Kyseessä ei ole pikkujuttu vaan elämän ja kuoleman kysymys. Pelkästään synti ei vaani ovellamme vaan usein hyvät asiat. Siis hyvät asiat koituvat meille kiroukseksi, jos ne syrjäyttävät parhaan. Tänään on hyvä hetkeksi pysähtyä ja tarkata omaa elämää. Palaako sydän Hänelle elävänä? Onko yhteys todellista vai tekemiseen perustuvaa uskonnollista oikeaoppista sielullista kiivailua? Kiivailu ei ole samaa kuin palava rakkaus. Ne voivat olla jopa toistensa vastakohtia niin kuin Saulus tarsolaisella oli. 
Lopuksi
Merkillepantavaa on, että Jumala ei enää koskaan siirtänyt soihtua takaisin Eelin suvulle. Fariseukset ja kirjanoppineet eivät saaneet menetettyä Jumalan valtakuntaa takaisin. Ja Efeso ei ilmeisesti koskaan tehnyt parannusta. Se on ollut jos vuosisatoja täysin rauniokaupunkina. 
Katso herätysliikkeitä. Niillä on jokaisella ollut kulta-aikansa, mutta hukatun etsikkoaikansa jälkeen vain aniharvat, jos hekään, ovat päässeet alkupäivien elävään tilaan takaisin. Jumala on jättänyt heidät kirkkokuntana olemaan ja toteuttamaan omia juttujaan kaikessa rauhassa, mutta ilman Jumalaa ja Hänen siunauksiaan.
Haluaisin kirjoittaa tämän kaikella vakavuudella. On mahdollista, että Suomessa monilla herätysliikkeillä ja kirkkokunnilla on juuri nyt tämä etsikkoaika käynnissä. On tullut toinen sukupolvi, joka on ottanut vallan. He eivät tunne Herraa, vaikka he tuntevat teologian ja systeemit. Ei ole tapahtunut aitoa parannusta eikä uudestisyntymää. Ja siksi lampunjalka on siirtymässä syrjään.
On ehkä myös se vanhoillisten joukko, joka on menettänyt perinteittensä vuoksi kyvyn reagoidan Jumalan antamaan uuteen aikaan, joka on tulossa. Oma kyynisyys on kasvanut suuremmaksi kuin Jumalan heille tarkoitettu suunnitelma. Perinteiden alta ei enää nähdä Jumalan tahtoa. Ehkä pelätään väärää ja harhaa, ja sen pelon vuoksi kätketään omat talentit maahan ja kaivaudutaan oman hengellisen asemasodan bunkkereihin.
Ja meidän kaikkien vaarana on eksyä efesolaisuuteen. Toimintakeskeisyyteen, jossa menetetään ensirakkaus Jeesukseen. On helppo liennyttää omaan haalistunutta sydäntä kaikilla teoilla ja hengellisellä tarkkanäköisyydellä. Ne eivät kuitenkaan ikinä korvaa tärkeintä: palavaa ensirakkautta Jeesuksen kanssa. Mikään ei ole vaikeampaa omalle uskonnolliselle ylepydelle kuin myöntää, että minä olen menettänyt ensirakkauden kaikista ulkoisista kultauksista huolimatta. Mutta vain siitä lähtee todellinen muutos ja uudistuminen, johon Jumala tulee vastaamaan.
Valvokaamme, ettemme hukatun etsikkoajan vuoksi joutuisi hengelliseen perikatoon. Jeesus sanoi kerran omalle kansalleen:
Sillä sinulle tulevat ne päivät, jolloin sinun vihollisesi sinut vallilla saartavat ja piirittävät sinut ja ahdistavat sinua joka puolelta; ja he kukistavat sinut maan tasalle ja surmaavat lapsesi, jotka sinussa ovat, eivätkä jätä sinuun kiveä kiven päälle, sentähden ettet etsikkoaikaasi tuntenut. (Luuk. 19:43-44)

lauantai 25. tammikuuta 2020

Alkuperäinen synti

Mikä yhteys on Luciferilla, Aadamilla, Eevalla ja Kainilla? He lankesivat kaikki samaan syntiin. Merkkillepantavaa on, että tuo sama synti edelleen saa aikaan ehkä eniten harmia ja tuhoa Jumalan seurakunnassa. Sitä syntiä on välillä hyvin vaikea huomata omasta itsestä. Siksi me teemme viisaasti, jos aika ajoin pysähdymme tarkkaamaan motiivejamme ja vaikuttimiamme.

Lucifer

Hän katsoi eräänä päivänä Jumalaan. Silloin hänen sydämestään nousi tarve saada olla asemaltaan Jumalan kaltainen. Hän tahtoi korottaa itsensä parempaan hengelliseen valta-asemaan. Se oli ensimmäinen synti. Ja näin synti syntyi.

Aadam ja Eeva

Langettuaan syntiin, Lucifer päätti laajentaa alaansa. Hän kylvi ensimmäisen avioparin sydämeen saman vallan halun siemenen, joka hänellä itsellään oli. Käärme sanoi:

sinä päivänä, jona te siitä syötte, aukenevat teidän silmänne, ja te tulette niinkuin Jumala tietämään hyvän ja pahan (1.Moos. 3:5)

Eevalla syntyi tarve tulla sellaiseksi kuin Jumala. Tulla tietämään asiat Jumalan tavalla. Sen hetkinen asema ei riittänyt vaan syntyi tarve saada se tieto, mikä Jumalalla oli. Tuli tarve saada parempi hengellinen asema ja olla hengellisen tiedon suhteen samalla tasolla Jumalan kanssa. Ja niin vallanhimo tuli liian raskaaksi ja toi synnin ihmissuvun keskelle.

Kain

Historian synti numero kolme, joka mainitaan Raamatussa. Aabelin hengellinen elämä ja näkökyky olivat syvempää kuin hänen veljellään Kainilla. Jumala katsoi Aabelin uhrilahjan puoleen mutta ei Kainin. Menemättä tarkemmin heidän uhrilahjojensa merkityksiin, Kainilla syntyi lopulta kateus Aabelia kohtaan. Kain olisi halunnut olla Aabelin asemassa Jumalan edessä. Kain ei voinut sietää sitä, että velipojan hengellinen asema oli Jumalan edessä otollisempi kuin hänellä. Ja niin Kain tappoi Aabelin.

Opetuslapset

Eivätkö he nahistelleet kerran siitä, kuka heistä oli suurin? Eikö sama synti ollut tilaisuuden tullen valmiina saamaan aikaan kuoleman myös heidän padassaan? Mikä sen ylevämpää kuin olla Jumalan Pojan suurin opetuslapsi. Olla hengellisin. Olla väkevin. Olla palavin. Olla ihailtavin. Olla suurin Jumalan silmissä. Eikö olekin viehättäviä ajatuksia? Niin. Emme ole lihaltamme yhtään Aatamia jalompia.

Diotrefes

Hän halusi olla seurakunnassa ensimmäinen. (3. Joh. 1:9) Olipa vallanhimo paisunut niin suureksi, ettei mies ottanut enää vastaan apostoli Johannesta. Ehkä mies pelkäsi, että Johannes astuisi hänen varpailleen siinä hengellisessä valtahierarkiassa, jonka Diotrefes oli kyynerpäillään saanut.

Ei turhaan Paavali varoita seurakuntia vastuunkantajien valinnasta:

Älköön hän olko äsken kääntynyt, ettei hän paisuisi ja joutuisi perkeleen tuomion alaiseksi. (1.Tim.3:6)

Tulla perkeleen tuomion alaiseksi. Perkele paisui kerran. Hän ei kestänyt hengellistä valtaa vaan halusi enemmän. Halusi olla kauniimpi, viisaampi ja väkevämpi. Vastakääntynyt on innokas ja palava. Hän tietää yleensä omasta mielestään enemmän kuin muut. On suuri virhe nostaa hänet liian suurelle jalustalle liian nopeasti. Hän paisuu ja voi joutua saman tuomion alaiseksi kuin perkele. Rakastakaamme nuoria uskovia niin.paljon, ettemme sammuta heidän intoaan, mutta älkäämme nostako heitä johtotehtäviin. Perkele ei kestänyt liian suurta valta-asemaa. Meistä kukaan ei ole kyllin vahva tässä asemassa.

Antikristus

Hän korottaa kerran itsensä yli kaiken palvottavan ja julistaa olevansa Jumala. (2. Tess. 2.) Eipä ole saatana lopunaikanakaan muuttunut miksikään. Edelleen on tarve saada olla kuin Jumala. Edelleen sama vallanhimo. Se ei ole vuosituhansien aikana väistynyt.

Me

Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu. Lucifer lankesi taivaassa. Aadam paratiisissa. Juudas Jeesuksen seurassa. Millä perusteella meidän lihamme olisi parempaa? 

Älkäämme siis ihmetelkö, miksi Jumala murtaa palvelijoitaan. Hän näyttää sillä tavalla, että ihminen ei omalla voimallaan voi mitään. Hän sallii palvelijansa kohdata mahdottomuuksia ja ahdistusta, jotta nämä mieskohtaisesti näkisivät, että kaikki hyvä tulee Jumalalta. On eri asia tietää se kuin tuntea se. Mitä suurempi tehtävä, sitä suurempi koulu. Jumala on aina koetellut palvelijansa ahjoissa ja vienyt heidät suurten koetusten ja kyynellaaksojen kautta lähteitten maahan. Ei ole muuta tietä kuin nisunjyän tie. Vain kuoleman tie johtaa ylösnousemuksen tielle.

Todellinen nöyryys ei pukeudu hurskauden kaapuun vaan tyytyy osaansa. Hän luottaa Jumalaan, että Jumala ajallaan korottaa ja nostaa siihen asemaan, johon Hän on tarkoittanut. Jumalan suunnitelma menee nöyrän ihmisisen elämässä läpi, vaikka vastassa olisi katolinen kirkko tai kommunistisen Kiinan valtakoneisto. Todellinen nöyryys luottaa Jumalaan. Sen ei tarvitse haaveilla eikä pelata ihmissuhdepeliä seurakunnassa saadakseen näkyvämmän roolin tai tehtävän. Nöyrtykäämme siis Jumalan väkevän käden alle, että Hän ajallaan korottaisi meidät siihen tehtävään ja asemaan, johon Hän on meidät tarkoittanut.

keskiviikko 1. tammikuuta 2020

Hengellinen ilmastonmuutos

Seurakunnissamme ollaan huolissaan maailmassa tapahtuvasta ilmastonmuutoksesta. Minua huolestuttaa kuitenkin syvästi vuosikymmenien aikana tapahtunut ilmastonmuutos seurakunnissamme. Maailman ilmastonmuutos on jo Raamatussa edeltä nähty. Lopunaikana ihmiset läkähtyvät kuumuuteen. Se on Raamatussa edeltä mainittu. Seuraavassa aivan muutamia pintapuolisia ajatuksia seurakunnan ilmastonmuutoksesta.

Minua mietityttää se, että meidän kokouksissa niin valtavan vähän tapahtuu Jumalan yliluonnollista ilmestymistä. Jos me olemme rehellisiä, ja peilaamme kokouksiamme vain Raamatun ilmoitukseen, meiltä puuttuu hyvin paljon Jumalan voiman ja armolahjojen ilmentymistä kokouksissamme. 

Olkoon niin, että on olemassa paljon epätervettä ja sielullista jäljitelmää tällä alueella, mutta emme voi sen vuoksi ummistaa silmiämme siltä totuudelta, että Uuden Testamentin seurakunta eli jatkuvassa Jumalan Hengen yliluonnollisessa vaikutuksessa, jossa Jeesuksen lupauksen mukaisesti ihmeet ja merkit seurasivat niitä, jotka uskovat. Herra vahvisti alati Sanansa sitä seuraavien ihmeiden ja merkkien kautta. Ihmiset tulivat synnintuntoon, he uudestisyntyivät, täyttyivät Pyhällä Hengellä ja Jeesus paransi lupauksensa mukaan sairaita.

On kylläkin epätervettä seurata vain ihmeitä ja merkkejä. Jeesusta meidän tulee seurata. Mutta kysynkin: onko Raamatun valossa normaalia, että ihmeet ja merkit vain harvakseltaan, jos ollenkaan, seuraavat niitä, jotka uskovat? Onko normaalia, jos Herra ei vahvista meidän julistamaamme sanomaa ihmeiden ja merkkien kautta? Onko meillä silloin Herran sanaa, jos Herra ei vahvista sitä ihmeiden ja merkkien kautta? Pelastus on kyllä tärkein ihme. Tunnusteot eivät ole pyhyyttä tärkeämpi asia. Mutta ei kai vain ihmeistä ja merkeistä puhumisesta ole tullut seurakunkisaamme tabu eksytykseen joutumisen pelon vuoksi?

Meillä on kylläkin tarkat ohjeet kokouksiemme kulkuun. Me tiedämme, mitä seuraavaksi tapahtuu. Seurakunnan kokous on paikoin kuin valmiiksi ohjelmoitu esitys, jossa mitään yllättävää ei pääse tapahtumaan. Se on niin valmiiksi suunniteltu. Tiedämme etukäteen jo kaiken, mitä tapahtuu. Toisin oli Apostolien teoissa, jossa milloin maa vavahteli, kuollut herätettiin kesken kokouksen tai yhtäkkiä kaikki täyttyivät Pyhällä Hengellä ja syntyi herätys. Oltiin riippuvaisia Jumalasta ja odotettiin, sydän kaipuuta täynnä, Häntä. Ja Hän vastasi.

Tänään kirkkokansa tulee tapansa mukaan paikalle, kuuntelee saarnan, laulaa laulun ja lähtee loppukahvien jälkeen. Ja usein täysin muuttumattomina. Jumalan voima ei taaskaan ilmentynyt. Eikä kukaan näytä olevan siitä edes huolissaan. Eihän mitään laajaa ja syvällistä Jumalan antamaa läpimurtoa ole tapahtunut vuosikymmeniin. Päällimäisenä uskovat muistavat viimeisimmät eksytykset ja pelko seuraavasta eksytyksestä valtaa kristikansan. Eikö enää uskalleta toivoa ja ojentautua aidon ja raittiin puoleen, ettei vain saataisi väärää? Kokouksissa valitettavasti monille riittää, että kaikilla oli mukavaa ja nähdään ystäviä. Pelkään, että siitä on tullut lähes normi, että Jumalan voima ei lyö läpi seurakunnissamme niin kuin Raamattu sen meille esittää. Emmekö enää tunne Jumalan voimaa, vaikka tunnemme Kirjoitukset? Olemme tyytyväisiä nykytilaan, koska olemme unohtaneet Jumalan yliluonnollisen maailman tai emme edes enää tiedä siitä todellisuudessa mitään. Puhumme yliluonnollisesta Jumalasta, mutta käytäntö osoittaa, että Jumalan voima ei ilmesty keskellämme niin kuin ennen.

Tiedän, että joku saattaa ajattella tässä välissä, että nyt se Timo on ottanut askeleen kohti eksyttävää ihmeiden ja merkkin etsintää, jota Amerikka on pullollaan. Ajatelkoon vain, mutta siitä ei ole kysymys. Lukekaamme Apostolien teot ja olkaamme rehellisiä itsellemme. On ihme, jos voimme sydän tyytyväisyyttä täynnä lukea Apostolien tekoja tänä päivänä samaan aikaan, kun seurakuntien sisäinen Elämän välityskyky on pahasti tukossa.

Lihotamme kylläkin oikeaoppisuudentuntoamme youtubessa kuunnellen eksytys-varotuksia. Sillä on oma paikkansa, mutta se ei ravitse. Se ei tuo Jumalan elämää keskuuteemme. Meillä on synnyttävä pyhä tyytymättömyys ja jano Jumalan puoleen.

No milloin Jumalan voima sitten ilmestyy keskellämme? En osaa vastata tähän. Mutta voi meitä, jos olemme tyytyväisiä tämän hetkiseen tilanteeseen. Voi meitä, jos emme osaa edes unelmoida paremmasta. Jumalan virta on vettä täynnä. Pelkään pahoin, että olemme turtuneita, paatuneita, tyytyväisiä hyvinvointiin ja pinnalliseen kristillisyyteen, josta suurelta osin puuttuu Kristuksen evankeliumin lupaama syvyys sekä kyky olla yliluonnolisen voiman kanavana pimeän maailmanajan keskellä.