keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Kirje eräälle seurakuntalaiselle

Kirjoitan kirjeen sinulle, eräälle vapaiden suuntien seurakuntalaiselle henkilölle. Kannan sydämessäni painolastia katoamattoman sielusi puolesta. Pyydän, että luet kirjeeni loppuun saakka. Älä lopeta ahdistuksen tai vihan tunteen vuoksi. Tämän kirjeen sanoma ohjaa sinut ennennäkemättömään ja suunnattomaan iloon ja autuuteen. En mainitse nimeäsi kirjeessä. Lukiessasi kirjettä tulet huomaamaan kirjoitanko sinulle.

Kasvusi kristilliseen uskoon

Olet syntynyt uskovaiseen kotiin ja olet aina uskonut Jeesuksen olemassaoloon. Sinut tuotiin jo sylivauvana seurakunnan tai pastorin eteen siunattavaksi. Sinua ei kastettu lapsena, koska vanhempasi oikeaoppisesti tiesivät, että kaste kuuluu vain uskoontulleille. Niinpä sinut Jeesuksen esimerkin mukaisesti siunattiin ja koko seurakunta lausui yllesi Herran siunauksen.
Kasvaessasi isommaksi olet oppinut pyhäkoulun, iltarukousten ja raamatunkertomusten kautta tuntemaan Taivaan Isän ja Jeesuksen. Et ole juurikaan epäillyt heidän olemassaoloaan.

Olet käynyt lukuisat lastenleirit ja oppinut tuntemaan siellä saman kristillisen vakaumuksen omaavia ystäviä. Noiden ystävien kanssa oli turvallista kasvaa ja elää seurakunnan siipien suojassa lapsuus ja nuoruus. Kävitte yhdessä varkki-illoissa ja jossain vaiheessa ne muuttuivat nuortenilloiksi. Opit kauniita ylistyslauluja, joiden aikana sielumaailmasi usein värisi ja koit hyvää oloa ja turvallisuutta.

Jossain vaiheessa menit rippileirin tapaiselle leirille. Siellä pääsit syvemmälle Raamatun oppiin sisälle. Opit ymmärtämään, että Jeesukseen uskovalle kuuluu kaste. Tahdoit toteuttaa Jumalan tahdon tältä osin, ja monien muiden ystävien kanssa marssit iloisena meren- tai järvenrantaan aplodien saattelemana. Olit tyytyväinen. Olit nyt vihdoin kristitty, kun nuorisopastori oli kastanut sinut Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Vuodet kuluivat ja kasvoit seurakunnan turvallisessa ympäristössä. Aloit itse tutkia Raamattua ja ymmärsit sieltä hyvin paljon hienoja totuuksia. Pääsit sisälle seurakunnan palvelumuotoihin, ja kannoit onnellisena oman kortesi kekoon seurakunnan rakentumiseksi. Olet järjestellyt pöytiä, vetänyt pyhäkoulua, avustanut leireillä, ollut joulunäytelmissä, vetänyt kokouksia, miksannut, todistanut lyhyesti ja mahdollisesti vaihtanut laulujen sanoja valkokankaalle. Olet mallikelpoinen seurakunta-aktiivi. Oikea kristitty nuori, joka on kasvanut monien mielestä esimerkillisellä tavalla sisälle raamatulliseen uskoon ja seurakuntayhteyteen.

Olet oppinut ylistyksen tärkeyden. Ylistäminenhän on Jumalan palvelemisen suurin ilmenemismuoto. On valtavaa olla nuorisotapahtumissa, missä sadat nuoret yhdestä sydämestä laulavat koskettavan musiikin tahdissa ylistystä Jumalalle. Nautit ylistämisestä ja odotat, että pääset uudestaan ja uudestaan tuohon ”ylistyksen virtaan” mukaan. Koet kylmiä väreitä ja voimakkaita tunnekokemuksia ylistyksen aikana. Ylistyksessä saat olla vapaa. Vain sinä ja Herra. Niin olet oikeaoppisesti oppinut.

Sinulla on myös oikea oppi. Olet käynyt joitain kristillisiä kursseja, joissa mennään syvemmälle Raamattuun. Sinulle on ihanasti avautuneet jopa Vanhan Testamentin vertauskuvat. Ymmärrät Raamatun kokonaisuutena ja opetat nyt hieman varttuneempana seurakuntalaisena muitakin tuntemaasi oppiin sisälle soluissa ja pienryhmissä. Pystyt oikeaoppisesti kertomaan Jeesuksen ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta. Olet salaa onnellinen, ettet syntynyt luterilaiseksi, katoliseksi ja ortodoksiksi, koska he ovat käsittäneet Raamatun väärin, ainakin osittain. Ymmärrät aivan oikein, että muotojumalisuus ja rituaalit tappavat aidon kristillisyyden. Kuitenkaan et sano tuota voimakkaasti ääneen, koska haluat toimia sävyisyyden hengessä Hengen hedelmää kantaen. Myönnät, että kristittyjä on muuallakin, mutta itse tiedät nöyrästi olevasi oikeaoppisimmasta päästä.

Pyrit noudattamaan elämässäsi kristillisiä arvoja ja Jeesuksen opetusta niin pitkälle kuin mahdollista. Et pidä kynttilääsi vakan alla. Tahdot elää uskosi todeksi ja kertoa siitä muillekin. Sinut tunnetaan koulussasi tai työpaikallasi kristillisen vakauksen omaavana rehtinä ihmisenä.

Olet myös ulkopuolisia ihmisiä tavoittavassa työssä mukana. Koet suurta tyytyväisyyden tunnetta keskustellessasi kaupungin nuorten kanssa Raamatusta. Esittelet heille evankeliumin opin ja toteutat näin Jeesuksen antamaa lähetyskäskyä. Sinulla ei ole esittää heille omakohtaisesti suurta kääntymiskokemusta, mutta kerrot heille ikään kuin kasvaneesi lapsesta asti sisälle evankeliumin tuntemiseen.

Uskonelämässäsi on toki ollut erilaisia vaiheita. Jossain vaiheessa meinasit mennä turhan lähelle maailmaa ja uskonelämäsi koki pienen jääkauden, mutta onneksi se jäi vain pieneksi. Et varsinaisesti koskaan ole ollut ”maailmassa” niin kuin seurakunnassa sanotaan. Koet, että Herra on varjellut sinut maailmasta ja olet siitä aidosti kiitollinen.

Tässä oli ainakin joitain oman kristityksi kasvusi pääkohtia elämästäsi. Löydätkö itsesi osittain tai kokonaan tekstistä? Jatketaan.

Yksi kysymys sinulle

Tahdon kysyä sinulta rakas herätyskristitty: milloin uudestisynnyit ylhäältä? Olet todistanut lukuisia kertoja, että kasvoit uskoon. Olet pitänyt itseäsi aina uskovaisena. Raamattu ei kuitenkaan tunne sellaista käsitettä kuin ”kasvaa uskoon”. Uskoon synnytään. (Joh. 3:3) Jokaisella ihmisellä on maallinen syntymäpäivä. Ihmiseksi ei kasveta vaan synnytään. Samalla tavalla jokaisella aidolla uskovalla on myös uudestisyntymäpäivä. Sellainen hetki, jolloin hän siirtyi pimeydestä valkeuteen. Hetki, jonka jälkeen hän oli uusi luomus Kristuksessa. Vanha elämä lähti ja uusi tuli tilalle. Yhdessä hetkessä tapahtui sisäisen maailman vallankumous ja vallan vaihto uudestisyntymän kautta. Tuon hetken jälkeen laput tippuivat hänen silmiltään ja hän ymmärsi: nyt olen Jumalan lapsi ja nyt Henki sisälläni todistaa ”Abba Isä!”. Tuon hetken jälkeen jalostettu uskonnollisuus päättyi, ja elävä yhteys Jeesukseen alkoi sisäisessä maailmassa. Kulissit purettiin ja naamarit riisuttiin. Jäljelle jäi aito Jumalan tekemä uusi luomus, uudestisyntynyt ihminen, joka ei enää epämääräisesti hapuillen omin voimin yrittänyt elää kristityn elämää. Hän sai Jumalan lahjana elämän itseensä. Tuon ihmeellisen hetken jälkeen hän pääsi irti salasynneistään. Nuori mies ei ollut enää himojensa orja ja nuori tyttö lopetti pinnallisen itselleen elämisen. Silloin muutos oli Jumalan aikaansaama aito muutos. Ei seurakunnan tai raamatullisten vaatimusten aikaansaama ulkokultainen kopio. Silloin epävarmuus pelastuksesta kaikkosi ja rauha tuli tilalle.

Sinulla on ehkä ollut kuvitelma, että kyllä sitä jossain vaiheessa tuli uudestisynnyttyä siinä sivussa, kun tässä kristillisessä elämässä on menty nousujohteisesti eteenpäin. Usko Raamattua tässä asiassa: kukaan ei uudestisynny vahingossa. Se on täysi mahdottomuus. Nikodeemus oli juuri edellä mainitun henkilön kaltainen. (Joh. 3) Hän oli jopa vanhimmistotasoinen uskova. Mutta hän ei ollut uudestisyntynyt ylhäältä. Voit saada karismaattisuutta jäljittelevät herätyskristilliset perinteet ja tavat syntymälahjana, mutta Jumalan lapseutta et. Se täytyy kokea henkilökohtaisesti uudestisyntymän kautta.

Onko yksi juttu unohtunut?

Aikamme kristillisyys on unohtanut pelastuksen tärkeimmän edellytyksen, nimittäin parannuksen. Parannus on ainut ja ensimmäinen ehto pelastukselle. Johannes Kastajan, Jeesuksen, Apostolien ja Paavalin sanoma pelastusta etsiville oli aina ensin parannus. (Matt. 3:2, 4:17, Luuk 24:47, Apt. 2:38, 3:19, 17:30) Lue hyvin tarkasti nuo Raamatunpaikat. Raamatun vankka ja aukoton totuus on, että pelastukseen tullaan vain parannuksen kautta. Ilman parannusta ihminen ei voi omistaa pelastavaa Jumalan Pojan uskoa (Gal. 2:20), joka annetaan lahjaksi uskoontulleille (Juuda 3). Pelastava usko annetaan lahjana, kun ihminen käsittelee syntinsä Jumalan edessä. Ihmisen on kohdattava syntinsä. Katsottava niitä silmiin ja käsitettävä, että ne ovat hänen suurin ongelmansa. Niistä on päästävä eroon. Jeesus ei jaa sydäntä syntielämän kanssa. Toinen lähtee ja toinen jää. Jeesus ei suostu elää synnin kanssa kämppäkaverina ihmisen sydämessä. Siksi on tehtävä ensimmäiseksi parannus. On hylättävä synnit ja tuotava ne Jeesukselle. Vaikka joskus vielä lankeaisi syntiin, ei ole enää synnin orja. Synti ei enää hallitse vaan Jeesus on sydämen valtias. Hänen edessään synninkahleiden on murruttava. 

Tilasi Jumalan edessä

Ehkä nyt huomaat, että varsinaisesti et koskaan ole tehnyt parannusta. Ehkä sydämessäsi aavistelet, että aito ja todellinen uudestisyntymä on jäänyt kokematta. Näetkö nyt, kuinka raskaana ja painavana valkoisiksi kalkitut, muka pienet ja mitättömät syntisi, painavat ylläsi Jumalan edessä. Tuhannet elämässäsi tehdyt valkoiset synnit tikittävät aikapommin tavoin sydämessäsi, kunnes aika loppuu ja kadotuksen kita nielaisee sinut lopullisesti. Elämäsi ilman parannusta ja todellista uudestisyntymän kokemusta kartuttaa yllesi Jumalan vihaa, joka ilmestyy elämän lankasi katkettua. Etkö ymmärrä kuinka vaarallinen tilasi on? Olet luulevainen etkä uskovainen. Olet kristityn näköinen etkä kristitty. Julkijumalaton ihminenkin tietää oman kadotetun tilansa, mutta sinä et edes tiedä. Olet ehkä joskus sitä salaa aavistellut ja epäillyt hiljaisuudessa. Kuitenkin olet luottanut saarnaajien julistamaan ylenpalttiseen armoon, joka ei edellytä selkeää parannuksen tekoa ja uudestisyntymää. Olet petetty. Kukaan ei ole koskaan saarnapöntöstä saarnannut Jumalan Hengen voitelussa selkeää parannusta sinulle. Et ole kuullut sanomaa syntiä vastaan sillä tavalla, että tulisit synnintuntoon. Sellainen saarna on seurakunnassasi tuomittu lakihenkisyytenä. Elät halvan ja valheellisen armon alla. Todellinen pelastuksen tie on pimitetty silmiltäsi. Koskaan Jumalan sana ei ole lävistänyt sieluasi henkeen asti. Se ei ole saanut tuomita ajatuksiasi ja aivoituksiasi. Et ole koskaan Jumalan Sanan ja Hengen valossa joutunut katsomaan syntejäsi silmiin. Et ole kokenut synnintuntoa ja siksi et ole tarvinnut parannusta. Olet oikeaoppisen herätyskristillisen seurakuntakoneiston taitavasti tehty valheellinen kristityn kopio. Näe Jumalan sanasta ja ymmärrä, että sinun on tehtävä parannus! Sinun on hylättävä syntisi. Kauhistu ja näe, että sinun on uudestisynnyttävä ylhäältä! Ilman sitä et voi nähdä Jumalan valtakuntaa.

Testi

Et ehkä usko minua. Tehdäänpä lyhyt pieni testi. Kerro itsellesi Jumalan silmien edessä, milloin teit parannuksen? Älä kerro milloin tulit uskoon tai aloitit kristillisen elämäntavan. Kerro hetki jolloin teit synninhädässä rehellisen parannuksen. Muista, että Raamatun vankkumaton ehto syntien anteeksisaamiselle on vain ja ainoastaan parannus.

Tehkää siis parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois, sanoo aito apostolinen suuri pelastuksen ohjekirja. (Apt. 3:19)

Voitko Jumalan pyhien kasvojen ja tulisilmien edessä sanoa Hänelle sydän varmuutta ja iloa täynnä: "Silloin tein oikeasti parannuksen. Silloin Herrani annoit kaikki syntini anteeksi. Sinä hetkenä uudestisynnyin. Sen tapahtuman jälkeen olin uusi luomus ja sain lahjaksi elävän sydämen uskon, jonka kautta olen edelleen vanhurskas. Siitä eteen päin olen vaeltanut Jumalan Hengen todistus sydämessäni: olen Jumalan lapsi. Siitä hetkestä lähtien olen ollut vapaa synninorjuudesta." Jumalan edessä tiedät, voitko allekirjoittaa tämän tapahtuneeksi omassa elämässäsi.

Ajattelet ehkä, että siellä leirillä rukoilin jonkinlaisen rukouksen ja eräässä kokouksessa nostin käden. Sanot ehkä, että otit Jeesuksen vastaan varmuuden vuoksi tai uskot hänen olemassaoloon. Eikö uskon kautta sitten pelastuta? Kyllä, mutta ei pään uskon kautta vaan Jumalan Pojan uskon kautta. (Gal. 2:20) Ilman parannuksenteon kautta tulevaa uudestisyntymää et voi omistaa Jumalan Pojan lahjauskoa. Usko on lahja, ei oma teko. Älä luikertele tämän totuuden edessä kuin kastemato koukussa. Kädennostolla, järjellisellä uskolla tai ulkoa opitulla rukouksella ei pelastuta ja saada syntejä anteeksi. Avain pelastukseen on parannus. Joko olet tehnyt sen tai et.

Pelastus

Tässä vaiheessa kirjettä tiedät, onko kirjeeni kirjoitettu sinulle. Jos se ei koske sinua, kiitä Herraasi ja lue se ylistellen loppuun saakka Jumalan rauha sydämessäsi.

Jos kirjeeni koskee sinua, olet nyt ratkaisun paikalla. Jeesus on tehnyt kaiken valmiiksi puolestasi ja Hän tahtoo pelastaa sinut. Parannus itsessään ei sinua pelasta. Parannus on sellainen sydämentila, jossa Jeesus voi sinut pelastaa. Parannus ei ole epämääräistä itsensä parantelua vaan kokonaisvaltainen mielenmuutos syntiin nähden. 

Sinä et voi itseäsi vapauttaa synneistäsi. Jeesuksella on avaimet, valta ja valtava halu tehdä se. Hän on maksanut edestäsi valtavan hinnan Golgatan keskimmäisellä ristillä. Hänen verensä sai aikaan täydellisen sovituksen jokaisen syntisi puolesta. Velkasi on maksettu. Kaikki on valmiina. Golgatan työ on niin täydellinen, että et voi etkä saa lisätä siihen mitään. Lain ja Jumalan vanhurskauden vaatimus on täytetty viimeistä piirtoa myöten Jeesuksen täydellisessä sovitustyössä. Jumala teki kaiken niin lopullisen valmiiksi, että heikoinkaan ja voimattominkaan syntinen ei voi olla pelastumatta, jos hän tuo syntinsä katuvana Jeesukselle. 

Kaikki perustuu siis Jeesuksen voimaan eikä ihmisen voimaan. Sinä et voi voittaa syntejäsi. Ne ovat jo voittaneet sinut. Mutta kiitos Jumalle siitä, että Jeesus on voittanut synnin vallan lopullisesti ja täydellisesti. Kun tahdot hylätä syntisi Jeesuksen jalkojen juureen, Hän tulee elämääsi  ja murtaa joka ainoan synnin kahleen. Synnin valta murtuu välittömästi, kun annat syntisi Jeesukselle. Jeesus vain odottaa, mitä sinä teet. Haluatko tänään hylätä syntisi ja antaa koko elämäsi Hänelle. Haluatko murtua Hänen eteensä ja hylätä kaiken uskonnollisen omavanhurskauden, jolla olet kuvitellut saavasi taivaspaikan? Yksin Jeesus voi sinut pelastaa. Ei mikään ulkoa opittu kristillisen elämän jäljittely tai Raamatun totuuksien ymmärtäminen.

Kerro Jeesukselle siis kaikki. Pääasia on, että tahdot katsoa syntejäsi silmiin viimeisen kerran. Sinun on haluttava ja oltava valmis, että Jeesus ottaa pois rakkaimmatkin syntisi sillä tavalla, että koskaan et niihin enää palaa. Päästä irti synneistäsi. Rakasta Jeesusta enemmän kuin niitä. Jeesus ei ota syntejäsi väkivalloin pois. Vain, jos sinä päästät irti niistä. Sano ääneen nämä kaikki Jeesukselle omin rehellisin sanoin kerrankin ilman ehtoja ja takaportteja. On kyse sinun ikuisuuskohtalostasi. Tämän asian kanssa ei kannata tehdä kauppaa tai pimitellä asioita. Jumala näkee oletko tosissasi ilman vilppiä. Jos olet, Hän tulee uudestisynnyttämään sinut.

Tahdon toivottaa sinulle Jumalan siunausta! Rukoukseni on, että saamme yhdessä kilvoitella omilla tahoillamme ristintietä Jeesuksen kanssa taivasta kohti. Muutama hetki enää ja Hän saapuu. Hänen askeleidensa ääni kuuluu jo.

Siunauksin,

Timo
     

29 kommenttia:

  1. Olin aina tietoinen uskosta ja synnistä. Kuitenkin kesti VIISI vuotta käydä kokouksissa, kunnes tammikuussa 2011 sain jättää elämäni kokonaan Jeesukselle ja olin todella vapaa kaikesta syntimaailmasta. Vapaa tarkoittaa sananmukaisesti, että entiset teot inhottivat ja nyt ei enää ollut niihin mitään halua. Jeesus tekee todella vapaaksi ja voit katsoa luottavaisesti tulevaisuuteen, koska Hän on luvannut olla meidän kanssamme joka päivä, maailman loppuun asti.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Jumalalle! Käytkö missä päik kokouksissa? Pistä mulle sähköpostia ni ois kiva vaihtaa muutama sana. puhdistettukulta@gmail.com

    VastaaPoista
  3. No mitäs Timo ajattelee ihan tavallisesta perusluterilaisesta?

    VastaaPoista
  4. Kaksi kirjoitusta sulle niin palataan asiaan sen jälkeen :)

    http://puhdastakultaa.blogspot.fi/2015/04/kristityn-nakoiset.html

    http://puhdastakultaa.blogspot.fi/2015/05/kasteesta.html

    Sillä ei ole mitään merkitystä minkä "lainen" olet. Uudestisyntymä ja parannus on avain pelastukseen. Uudestisyntymä ei tapahdu kasteessa. Se on harhaoppi. Alempi linkki tuo esille Raamatun perustelut tähän asiaan.

    Siu.

    Timo

    VastaaPoista
  5. Vastaukset
    1. Hei!

      Kerroppa millä tavalla.

      Kun sain sytnini anteeksi, mulla ei ollut yhtään omaa voimaa, ei yhtään omaa viisautta ja neuvokkuutta, ei mitään. Vain valtavan syntinen sydän. EI edes voimaa päästä synnistä eroon.

      Tahdoin sydämestäni tehdä parannuksen ja hylätä kaiken synnin ja olin valmis luopumaa niistä. Jeesus pelasti ja antoi vapauden. Hän teki sen. Mun osuudeksi jäi parannus.

      Kerrotko, missä kohtaa olen parempi? Olen ollut vain huono saastakasa. Jeesus on vain hyvä ja hänellä yksin on voima.

      Oletko tehnyt parannuksen ja hylännyt syntisi? Pelastus on syntisiä varten.

      Siunauksin

      Timo

      Poista
  6. Juurihan sinä sanoit. Olet minua parempi. Olet tehnyt parannuksen. Käyn helluntailaisten kokouksessa mutta juon kotona iltaisin punaviiniä kun kukaan ei ole näkemässä. Elämä synnittömänä on tylsää.

    VastaaPoista
  7. Se on sinun ja Jumalasi välinen asia. Se ei mulle kuulu. Olen kertonut edellä pelastuksen tien ja tien rauhaan ja vapauteen. Se on mun osuus. Pallo on sulla.

    VastaaPoista
  8. Siis Jesus kuoli minun syntieni tähden, Just sitä varten koska olen syntinen alusta astin! Tulen aina tekemään syntiä ja kaatua,mutta iloitsen siitä että kuin jeesus oli ristissä ja sanoi että se on täydetty!!! Niin iloitsen että Jeesus teki sen mitä en pysty tekemään, Kristittynä tuöemme aina kohtamaan syntiä joka päivä! Sitä varten että me pysytään nöyränä ja että juoksemme ristin juurelle ja pyydäme hänestä anteeksi! Ei kukaan pääse synistä eroon kokonaa meissä on kaikki se synti!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, että Jeesus kuoli syntiemme tähden ja että hän antaa kaikkeen voiman. Golgatan työ on pohja, joka mahdollistaa kaiken hyvä uskovan elämässä.

      Kuitenkaan syntejä ei saada anteeksi objektiivisesti ristintyön kautta. Jeesuksen veri puhdistaa vain silloin kun me käännymme ja teemme parannuksen apt.3:19. Tuo veri puhdistaa vain valossa vaeltajan, ei pimeydessä vaeltavaa 1.Joh.1:5-7.

      Emme voi turvata Jeesuksen vereen jos emme tee parannusta. Se on Jumalan armon kääntämistä irstaudeksi.

      Poista
  9. Hieno teksti ja hienoja sanoja. En osaa itse kirjoittaa noin hienosti uskovaisten kielellä. Olen entinen narkomaani ja rikollinen, kolme vuotta sitten sain kokea vapauden jota olin etsinyt koko ikäni. Sain kokea äkillisen valonvälähdyksen jonka myös Paavali koki. Viisi kuukautta sain kulkea täydellisessä vapaudessa ja rakkaudessa jonka jälkeen vihollinen iski kipeimpään haavaani,rakastamani ihminen hylkäsi minut. Sen seurauksena rupesin pelaamaan pakkomielteisesti,oli pakko päästä kipua karkuun. En osannut juosta kivussani Isän syliin vaan toimin niin kuin olin lapsesta asti tottunut toimimaan,pakenin addiktioon. Nyt olen pari vuotta taas ajanut itseäni siihen pisteeseen että voimat ovat lopussa ja jäljellä on vain kauhu ja pelko. Tiedän että tämä loppuu joko hautaan tai Isän käsivarsille. Minulla ei riitä kyvyt parempaan elämään,olen liian haavainen ja liian tottunut pakenemaan. Rukoilkaa mun puolesta kun itse en aina jaksa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Kiitos vastauksesta. Muistan heti rukouksin. Voitko laittaa mulle spostia puhdistettukulta@gmail.com?

      Herra tahtoo pian nostaa sinut. Yksin Hänen voimassaan. Siu. Timo

      Poista
  10. Hei Timo!

    Käskit mukaan tänne kommentoimaan, joten täältä sitten tulee. En edusta mitään helluntailaista eliittiä, vaan ihan yleisellä tasolla haluan kommentoida. En kommentoi niinkään teologisen piiperryksen tasolla, vaan enemmän availen näkökulmia asiaan toiselta puolelta. Keskittymiseni on lähinnä sielunhoidollisissa kysymyksissä.

    Ensiksi täytyy kehua sinua hyvästä ja rakentavasta ajatuksesta, joka on tämän kirjoituksen taustalla. Sinä haluat ihmisille hyvää, ja sinä haluat hyvää uskovien kotien lapsille. Samoin sinulla on oikea halu olla raamatullinen ja halu todella noudattaa sitä, mitä on kirjoitettu. Se on ihailtavaa.

    (Laitan jatkon tästä kommentteihin, koska tekstin maksimipituus on 4096 merkkiä. Jatketaan siis alla!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin, miten sovellun tämän viestisi kohdeyleisöksi. Kasvoin kyllä seurakunnassa, mutta yhteiskristillisessä viidesläisessä luterilaisuudessa. Isäni oli kirkon diakoniatyöntekijä, kummini olivat vapikselta ja pikkusiskoni kummit rukoilevaisia (eli hajontaa riitti), pikkusisko kävi King’s Kidseissä, nuorena aloin käydä enemmän vapaissa suunnissa ja nyt paikka on löytynyt helluntailaisuudesta. Eli olen kyllä kasvanut seurakunnassa, vaikka en ihan helluntailaisuudessa.

      Ensiksi haluan sanoa jotain huomioita tarkasta uskoontulopäivästä. Minulla ei ole uskoontulopäivämäärää. Tämä ei varmasti yllätä, sillä jos aletaan miettiä kääntymispäiviä, niin viisivuotiaasta alkaen niitä on kerääntynyt monia kymmeniä. Toisaalta, lähes jokaisella herätyskristillisyydessä kasvaneella on vähintään sen seitsemän kertaa seitsemänkymmentä kääntymiskokemusta. Tässä suhteessa siis näen tilanteen lähtökohtaisesti erilaisena kuin mitä kuvailet kirjeessäsi. Milloin sitä ollaan rukoiltu sängyn reunalla uskoontuloa, milloin lastenleirillä, milloin nuortenillassa, milloin nuortenleirillä, milloin YC:ssä, milloin Vapiksen nuortenpäivillä, milloin Elotulilla, milloin konffan nuortentilaisuuksissa ja milloin jossakin muualla. On tehty parannusta synneistä, kun kaverilta varastettu lelu on painanut omaatuntoa, kun on tullut katsottua pornoa ja helvetin tuli kutittaa varpaita, kun on tapeltu kaverien kanssa, kun on ylipäätään vain jäänyt rukoileminen väliin viikon ajan ja oltiin siis kylmällä paikalla ja milloin kokouksessa on kysytty, oletko ihan varma, että olet uskossa. Kaiken jälkeen on tehty väkevästi parannusta ja pyydetty syntejä anteeksi ja tehty päätös, että ei enää ikinä, ja pyydetty, että voisi pysyä uskossa, ja jos ei satu olemaan uskossa, niin voisi tulla uskoon. Suurimmalla osalla herätyskristillisyydessä kasvaneista uskovien kotien lapsista löytyy kasa näitä kokemuksia. Kyseenalaistan siis lähtökohtaisesti sen, että pitää olla joku tietty uskoontulopäivä, jonka voi selkeästi muistaa: kun päivämääriä alkaa kasautua, on vaikea muistaa, minkä niistä pitäisi olla se the päivämäärä.

      Koko päivämääräsekamelskan jälkeen voi tuntua mielekkäältä vaihtoehdolta katsoa taaksepäin ja todeta, että ”minä kasvoin uskoon”. Tunnut tekevän suurimman ongelman siitä, että uskoon ei voi ”kasvaa”, vaan se on enemmän siirtymätapahtuma. Toisin sanoin, ensin ollaan jotain muuta, sitten ollaan jotain muuta. Kuitenkin tahtoisin ensin miettiä sitä, paljonko kyseessä on vain sanojen käyttö ja paljonko kyseessä on todellisuuden määrittely. Itse en ole varma, voiko uskoon ”kasvaa”, mutta ainakin ihmisen kokemus voi olla sellainen. Toisin sanoin, ihminen voi olla todella tullut uskoon jonakin tiettynä sekuntina, mutta tämä ei tarkoita, että ihmisen pitäisi muistaa tai kokea tämä näin.

      Edellisestä johtuen: toinen huomio kokonaisuudessa on siis siinä, että vaikka tapahtuisi joku todellisuuden tasolla oleva muutos, uskoontuloKOKEMUS on kuitenkin kokemus eli se, miten ihminen kokee asian. Ihminen voi kokea asioita joko voimakkaasti tai vähemmän voimakkaasti. Pienempiä kokemuksia ei aina rekisteröidä. On hyvä huomata, että elämässä tapahtuva muutos ei välttämättä ole kovin radikaali. Jos on vetänyt huumeita, viinaa ja paneskellut ympäriinsä aina viisivuotiaasta asti, uskoontulon aiheuttama muutos saattaa olla radikaali. Jos taas on elämänsä kuullut siitä, että Jumala rakastaa, on saanut kokemuksia Jumalasta ja on kyllästetty hengellisillä totuuksilla, kokemus uudestisyntymisestä voi olla samalla tasolla kuin vaikka kokemus Jumalan rakkaudesta edellisellä viikolla tai seuraavalla viikolla kokemus karismoista. En pidä Raamatun määritelmänä, että uudestisyntymisen pitäisi tuntua jotenkin erityisen voimakkaasti. Toiset ”maailmasta tulleet” kaverini eivät ole kokeneet uskoontulossa mitään, mutta sen jälkeen alkaneet huomata, miten asiat elämässä ovat vain muuttuneet; näin ollen uskoontulon hedelmä heidän kohdallaan on osoittanut kääntymyksen oikeaksi.

      Poista
    2. Kolmanneksi, edellisen käsittelyn perusteella, haluan puhua tarkemmin kokemuksesta ja sen sielunhoidollisesta puolesta. Eläydy vähän aikaa sellaisen teini-ikäisen nuoren ajatusmaailmaan, joka on uskovasta kodista, mutta joka on saanut kuunnella jatkuvasti hehkutusta siitä, että pitää olla radikaali kokemus pimeydestä valkeuteen tulemisesta – ja sinulla sitä ei ole. Toki terve kateus ajaa oikeaan suuntaan, ja jos joku selittää, miten hienoa on elää Jeesuksen kanssa ja sinä itse et Jeesuksen kanssa elä, niin se ajaa tekemään parannuksen ja tulemaan uskoon. Tarkoitan kuitenkin sitä kokemusta, että lavalla joku selittää sitä, että hän on ennen tehnyt tätä, tätä, tätä ja tätä pahaa ja kaikki on ollut hirveää, mutta sitten tuli Jeesus, ja sen jälkeen kaikessa oli merkitys, auringonpaiste oli kirkkaampaa, enkelit puhuvat, Jumala johdattaa ja tyttökaverikin löytyi saman tien, ja sitten tuli armolahjoja ja siunauksia tuli ja niitä tuli ja oi aamen kun tuli vielä lisää siunauksia! Kuuntelet tätä kertomusta ja mietit, että sinulla ei ole tuollaista tarinaa, joten Jumalalla ei olisi sinulle käyttöä, koska et ole todistus mistään. Samoin mietit pari viikkoa taaksepäin elämääsi ja toteat, että se on tavallista uskovan nuoren elämää: se on aamuja, se on koulua, se on tavallista elämää vanhempien kanssa, se on ikään kuuluvaa kokemusta omasta riittämättömyydestä ja ennen kaikkea arkea (yleensä aika harva nuorista pääsee niin täysillä mukaan toimintaan, ettei hänen tarvitse miettiä mitään tällaista ). Eli sinun uskonelämäsi on jotenkin huonompaa ja onnettomampaa ja kelvottomampaa kuin tuolla toisella, oli sinulla sitten oikeita uskoontuloja vaikka sen kaksisataa kuusikymmentä seitsemän kappaletta jo tähän mennessä.

      Mihin kiltti ja vähän arka uskovan kodin lapsi päätyy tämän jälkeen? Ainakin miettimään sitä, miksi hänen uskonelämänsä ei toimi, mutta tuolla toisella toimii. Uskossa täytyy siis olla jotain vikaa. Sen jälkeen kun on alttarikutsu, niin jos hänellä on yhtään pokkaa, hän menee sinne tulemaan jälleen kerran uskoon. Alttarilla voi taas kokea hengellisiä kokemuksia ja väristyksiä ja itketystä ja ties mitä ja siellä rukoillaan palavasti ja siellä on tunnetta ja kohtaamista; nuori ainakin kokee tulevansa huomatuksi. Sen jälkeen kun elämää menee viikko eteenpäin, niin huomaa, että elämä on sitä samaa elämä kuin viikko aikaisemminkin: se on arkea ja aamuja ja koulua ja tavallista elämää. Missä ovat enkelit, ihmeet, merkit, Wimberit, Bonkket, siunausten virrat ja tunnekokemukset? Silloin alkaa puskea päälle ahdistus: mikä minun uskossani ja uskoontuloissani ja hengellisessä elämässäni on vikana? Miksi minun hengellinen elämäni ei ole sitä samaa mitä tuolla toisella, joka siellä lavalla hehkutti uskonelämänsä määzikkiä? Tämä ajaa nuoren taas syvempään kokemukseen siitä, että Jumalalla ei ole mitään käyttöä hänelle, että hän on jotenkin epäonnistunut uskova. Tai sitten Jumala ei yksinkertaisesti tykkää hänestä.

      Olen ollut tuollaisessa tilanteessa teininä ihan tarpeeksi monta kertaa. Kun saarnaaja tarpeeksi pelottelee ja kaivelee sitä nuoren epävarmuutta, että ”oletko ihan TODELLA varma”, niin ei siinä enää kukaan ole ihan todella varma, kun itsetunto on vasta kehittymässä ja ajatus äärettömästä Jumalasta saa muutenkin polvet velliksi. Sitten mennään alttarille ja koetaan väkevästi, ja sillä endorfiiniryöpyllä jaksaa muutaman päivän taas pusertaa ja leijuttaa jalkoja maanpinnan yläpuolella. Ja sitten tulee jälleen arki. Ajattelin usein, että Jumalalla on käyttöä vain ex-narkkareille, ex-huorille, ex-saatananpalvojille, ex-jengipomoille ja ex-rikollisille. Kun minä en ollut mitään, niin Jumala ei siis voisi toimia minun kauttani, koska minulla ei ole TODISTUSTA eikä hengellinen elämäni ole väkevää. Ajattelin tiukasti, että tämä johtui siitä, että minulla ei ollut todellisuutta mullistavaa kokemusta kääntymyksestä. Toisaalta sitten helpotti, kun aloin ymmärtää, että David Wilkersonilla ei ole väkevää uskoontulotodistusta ja että Jumalalla voi olla käyttöä minulle, vaikka olin ujo ja vähän rikkinäinen enkä kokenut asioita voimakkaasti.

      Poista
    3. Vielä siis edelliseen tekstiin liittyen: jos olisin teininä lukenut tekstisi, niin olisin ollut ahdistuksesta solmussa ja jälleen tehnyt parannusta kaikista tietämistäni synneistäni koko sydämestäni ja tullut uskoon ja pyytänyt syntejäni anteeksi ja Jeesusta elämääni. Sen jälkeen olisin elänyt samaa teinielämääni, jossa yritän tehdä oikein, mutta kokemus omasta hengellisestä alamittaisuudesta olisi lähinnä vahvistunut. Eli se hyvä, mitä hait tekstilläsi, olisi tuskin omalla kohdallani toteutunut.

      Mietin vielä joitakin teologisempia kuvioita, jotta tämä ei olisi vain erilaisten kokemusten varassa. Neljäs huomio olkoon karismoissa. Jos armolahjat ovat kuuluneet hengelliseen elämään, niin tarkoittaako se, että niiden tulee olla isästä Perkeleestä, jos ihminen ei voi sanoa uskoontulopäivämääräänsä? Ajatuksesi mukaan vaikuttaa siltä, että jos ”uskoon kasvanut” käyttää armolahjoja, hänen tulee olla joko aidosti uskossa tai Perkeleen hiippakunnassa. (Jos mennään vähän kimurantimpiin kokonaisuuksiin, niin jos Johannes Kastaja täyttyi äitinsä kohdussa Pyhällä Hengellä, niin missä vaiheessa Johannes Kastaja tuli uskoon? Oletuksena voisin pitää, että Pyhällä Hengellä täyttymistä voisi edeltää uskoontulo.)

      Viidenneksi tahtoisin pohtia parannuksentekoa. Itse näen romantisoituna ajatuksen, että uskoontulossa pääsee irti salasynneistään. Paavali joutuu kehottamaan korinttilaisia puhdistautumaan ”lihan ja hengen saastutuksesta, saattaen pyhityksemme täydelliseksi” (2. Kor. 7:1) ja Heprealaiskirjeessä sanotaan, että ”pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen” (Hepr. 12:14). Tämä antaa kuvaa siitä, että pyhitys ei ole kertakaikkista, vaan jatkuvaa taistelua. Oletan, että et tarkoita, että uskova jotenkin puhdistuisi synneistä täysin, vaan lähinnä haluan vain vahvistaa sitä rajanvetoa, että monesti helmasyntien kanssa ymmärtää taistelevansa vasta siinä vaiheessa, kun Jumala antaa niihin valoa.

      Toki voidaan ajatella, että uskoontulossa tulee jonkinlainen puhdistus, mutta mitä minä olen kaikkia vanhempia uskovia kuunnellut, niin jokainen sanoo, että synnin kanssa joutuu joskus painimaan, joskus oikein kunnolla. Oli sitten selkeä uskoontulokokemus tai ei, oli luettu Raamatut kerran vuodessa kannesta kanteen ja rukoiltu ja paastottu ja mitä kaikkea. Jossakin vaiheessa käy kuin Jobille, että Jumala sanoo Saatanalle, että saat kokeilla, mistä tuo on tehty, tai että syntisestä luonnosta löytyy sellainen spotti, johon saa hyökättyä oikein kunnolla.

      Sielunhoidollisena sovelluksena mietin sitä, että jos painotetaan, että uskoontulon todellisena merkkinä on väistämätön ja kertakaikkinen pyhitys, mitä tämä tekee sellaisen ihmisen omalletunnolle, joka on sekä rehellinen että arka? Hän huomaa jälleen vähän ajan päästä, että hän taistelee synnin kanssa, sillä täysin synnittömään elämään ei pysty kuin Jeesus (tietysti myös sellaiset ajattelevat pystyvänsä, jotka ovat sokeita omille virheilleen). Missä on siis raja, mitä synnin kanssa taistelemista voi pitää vielä tavallisena, pyhittyvän uskovan elämänä, ja mikä on sellaista, että se näyttää sen, että ihminen ei ole todella tullut uskoon? Jos tämä on yhtään veteen piirretty viiva, niin on vaikea ajatella, että muutenkin uskonsa kanssa epävarma teini voisi tämän perusteella tehdä muita johtopäätöksiä kuin sen, että hän ei ole enää uskossa, kun huomaa matikantunnilla vahingossa tuijottavansa edessään istuvan missin peppua? Jos kuva tulee takaisin mieleen vielä kotimatkalla, eikä useamman minuutin kielilläpuhuminen ole vienyt kuvaa unohduksen syövereihin, vaan se putkahtelee takaisin myös illalla, niin eikö silloin todennäköinen tuomio hänelle ole, että hän ei ole koskaan tullutkaan uskoon? Edessä on jälleen paluu yhteen uuteen uskoontulokierteeseen.

      Poista
    4. Vielä edellisen viestin ajatuksiin parannuksenteosta yksi huomio. Lisähuomio liittyy siihen, että parannuksenteko ei ole lähtökohtaisesti tunnetta, vaan päätös. Ihminen voi tehdä parannuksen synneistään täysin vain toteamalla asiat, eikä siinä tarvitse olla mukana mitään synnintuntoa tai sielunhätää perinteisessä merkityksessä. Ihminen voi todeta, että ”teen näemmä väärin, ja sitoudun nyt lopettamaan sen”. Samoin ihminen voi todeta, että ”tämä synnissä eläminen on kivaa, mutta jos jatkan näin, niin siitä ei hyvä heilu, joten pakko tämä on lopettaa”. Uuden testamentin sana metanoeo eli ”tehdä parannus” tarkoittaa suunnan vaihtamista ja mielenmuutosta; siihen ei liity ajatusta siitä, että parannuksenteosa pitäisi jotenkin erityisesti surra syntejään. Esimerkkejä syntien suremisesta löytyy toki erityisesti VT:stä, mutta kun puhutaan ”mielenmuutoksesta”, niin siinä oleellista on teko, ei tunne.

      Mielestäni on keskeistä miettiä, missä olet, eikä aina sitä, miten olet tullut sinne. Matka on kyllä tärkeä, mutta päämäärä on vielä oleellisempi. Jos voit nyt sanoa koko sydämestäsi, että Jeesus Kristus on Herra (vaikka 1. Kor 12:3), niin onko oleellista tietää, missä vaiheessa saatoit sanoa näin ensimmäisen kerran? Jos kävelet ympäriinsä ja löydät itsesi Turun torilta, eikö mansikoiden ostamisen kannalta ole oleellisempaa tietää, että olet mansikkakojun vieressä kuin se, mitä reittiä satuit tulemaan tänne?

      Itse voisin ajatella, että uskovien kotien lapsien kohdalla sallittaisiin se kertomus, että heillä ei ole tietoa siitä, miten he ovat siellä Turun torilla. Että oleellisinta on vain heidän tietää, että he ovat siellä Turun torilla ihan oikeasti. Että jos he uskovat, että Jeesus on heidän Herransa, he haluavat seurata Jeesusta elämässään ilman ehtoja ja he voivat sanoa Jeesukselle, että ”minä haluan oikeasti seurata sinua ja valitsen niin”, niin siinä on aika hyvä paketti. Jos vielä elämä osoittaa siitä, jos on armolahjoja, rauhaa Jumalan kanssa, niin se on hyvä. Ja jos asia mietityttää, niin voi sanoa Jumalalle, että haluan jättää kaikki synnit pois ja mennä sinun kanssasi eteenpäin. Ja että saa luottaa, että Jumalalle tuo riittää. Oli päivämääriä tai ei.

      Näen oleellisena uskovien kotien lasten kohdalla, että heitä ei hukuteta epävarmuuteen, vaan heidän kohdallaan ensisijainen fokus on palvelemaan päästämisessä. Kyllä herätyskristillisyydessä heidän uskoaan koetellaan ja he joutuvat miettimään, miten heidän elämänsä on suhteessa niin sanottuun yhteisön narratiiviin uskoontulosta. Tämä pitää huolen siitä, että sitä tullaan uskoon ainakin kerran vuodessa. Kuitenkin tämä uskoontulotavoitteluahdistus on helpompaa kestää, kun saa siinä samalla kokea olevansa osa perhettä ja yhteisöä ja omalla paikallaan. ”Herralla on sittenkin minulle käyttöä!”

      Poista
    5. Loppuun vielä kertomus, joka itselleni opetti siitä, että joskus Jumalan toiminta ei mene omien kategorioiden sisälle. Vuosia sitten kävi seuraava tapahtuma. Erään läheisen ihmisen kohdalla kävi niin, että hän sanoi tulleensa uskoon. Hän ei todellakaan ollut uskovasta kodista. Kun kyselin häneltä tarkemmin asiasta, hän sanoi, ettei ollut mitään uskoontulorukousta tai syntisen rukousta rukoillut, vaan hän oli jotenkin ymmärtänyt, että nyt hän on muuten uskossa. Itse pidin kokonaisuutta hieman outona ja yritin sanoa, että eikös tässä pitäisi jotain syntisen rukousta lähteä rukoilemaan. Vaikka näin ei käynyt, niin pian huomasin, että tämän kaverin elämä oli muuttunut tuon kokemuksen jälkeen. Ensimmäinen huomio oli, että hänen jatkuva kiroilemisensa jäi siihen kohtaan. Se oli muutos, jota hän oli yrittänyt aikaisemmin huonolla menestyksellä. Samoin muutenkin elämä siistiytyi huomattavasti ilman, että hän olisi lähtenyt sitä itse muuttamaan. Pitäisikö minun siis ajatella, että koska hän ei tehnyt askelmerkkejä oikein, hän ei voi olla uskossa? Kuitenkin se todistus, joka hänen elämänsä antaa, viittaa muuhun.

      Lopuksi vielä haluan sanoa, että jatka, Timo, samaan malliin! Hyvä, että sinulla on intoa ja mielenkiintoa totuuden puolesta. Toivon sinun miettivän, mitä olen sanonut, ja jos vain mahdollista, niin rukoile vaikka asian tiimoilta, että Jumala valaisee, puhunko puuta heinää vai onko mukana jotain todellista.

      Siunausta ja kaikkea positiivista!

      Markus

      Poista
    6. Ps. Johannes Kastajan tapausta, josta mainitsit, ei ole samalla tavalla verrattavissa uuden liiton henkikasteeseen. Henki tuli vasta helluntaina kuten tiedät. Kyllä VT on täynnä tapauksia joissa Jumalan Henki tuli voimaksi ihmiselle.

      Poista
  11. Hei!

    Runsaat kiitokset vaivannäöstäsi. Imartelevaa saada äitikirkon kabinettipuolen kermalta näin perehtynyt ja vaivaa näkevä vastaus.

    Kommenteissasi oli erittäin paljon houkuttelevia syöttejä, joista saisi mehevät keskustelut aikaiseksi. 😊👍 Aika ei riitä vastaamaan nyt kaikkeen. Olisi kiva joskus kaffepöydässä vaihtaa ajatuksia noista jutuista.

    Kuitenkin. Kaikenkaikkiaan on sanottava, että ihminen on joko uudestisyntynyt tai ei. Tehnyt parannuksen tai ei. Pelastunut tai ei.

    Tie uudestiaybtymäön, syntien anteeksisaamiseen käy vain ja ainoastaan parannuksen kautta.(Matt. 3:2, 4:17, Luuk 24:47, Apt. 2:38, 3:19, 17:30) Se on ehto sille, että Jeesus pelastaa. Ehto sille, että Jeesus tulee sydämeen asumaan. Se on ihmisen osuus. Tästä olemme varmasti samaa mieltä.

    Metanoeo eli mielenmuutos siis parannus, josta nyt puhun, ei ole sitä suunnanmuutosparannusta, josta pääosin puhuit. Siis uskovana me teemme päivittäin suunnankorjausta, joka useimmiten on muutaman asteen kurssinkorjausta. Tuo uudestisyntymään johtava parannus on VTssä 180.asteen käännös. UTn ssna metanoeo viittaa kokonaisvaltaiseen mielenmuutokseen syntiinnähden.

    Harva on laittanut uskoontulopäivänsä laittanut ylös. Mutta kyllä varmasti jokainen sen muistaa. Uskoon et voi tulla tiedostamattomassa tilassa. Varmasti muistat oletko joskus tehnyt parannuksen ja uudestisyntynyt! Se on suurin muutos mitä ihmiseöle voi tapahtua. Apostolien teoissa ei löydy esimerkkiä jossa ihminen ei muistaisi uskoontuloaa. Kai se nyt on selvää että sen muistaa tapahtumana? Jos ei muista niin on kyllä aika epävakaalla pohjalla. Kuka sen sitten tietää jos et sinä itse? Pappi? No Jumala varmasti. Mutta ihmisen on tiedettävä oma vastuunsa. Onko hän tehnyt sen vai ei. Ollaan vaarallisilla vesillä jos hän ei tiedä. Jos ihminen ei tiedä onko hän ottanut matkavakuutusta matkalle Mosambikiin, on aika outoa ja kyseenalaista. Kannattaa ainakin varmistaa asia.

    Uudestisyntymää ja parannusta seuraa vääjäämättä muutos joka näkyy ja tuntuu. Ihminenhän on uusi luomus silloin. Siirtynyt kuolemasta elämään. Synninorjuus loppuu. Vaikkakin lankeemiseen on edelleen mahdollisuus niin synti ei enää hallitse.

    Näin sanoo Sana. Olipa mitä esimerkkejä vaan, en voi ohittaa Sanaa.

    Kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus apt 17. Ihan jokaisen. Jos joku on uskoontullut ilman parannusta, on aika kysenalaista onko uskossa.

    Siu.

    Timo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei!

      Kiitos ajatuksistasi kommenttitekstiini! Hyviä syöttejä, joista voisi lähteä rakentamaan suurempaa kokonaisuutta.

      Etäännytän kuitenkin itseni kovin kermaisesta kabinettiväestä, sillä äiti-, isi- ja mummokirkkojen kermat ovat minusta yhtä kaukana kuin joulutorttu on täytekakusta. Huomautan samalla, että vastasin lähinnä yleisellä tasolla, eli en lähtenyt teologisemmalle puolelle pyörittelemään kokonaisuutta, koska olen teknisesti ottaen eksegeetti, en teologi (eli systemaatikko). Itse olen pyörittänyt tätä nimenomaista asiaa lähinnä sielunhoidolliselta puolelta ja erityisesti oman taustani tähden, joten halusin ottaa huomattavasti maanläheisemmän lähestymiskulman.

      Itse haluan huomauttaa, että me emme keskustele siitä, sanooko Raamattu jotain vai eikö sano. Me keskustelemme siitä, mitä se Raamattu ylipäätään sanoo, ja mitä ihmettä meidän pitäisi sillä tehdä tänään.

      Siinä olet oikeassa, että ihminen on joko pelastunut tai ei, tehnyt parannuksen tai ei, jne. Tämä on varmasti yhteistä maaperää meille. Kuitenkin meidän kohdallamme näyttää olevan erimielisyyttä siitä, mikä on se indikaattori, jolla tämä voidaan mitata. Sinä kiinnität huomiota enemmän siiten parannuksenteon ja pelastukseen sisälle tulemisen muotoon, minä kiinnitän enemmän huomiota seurauksiin ja sisälläolon tunnistamiseen. Jos tiivistää, niin sinä ajattelet, että jos ihminen ei ole tullut oikealla tavalla uskoon, hän ei voi olla mitenkään uskossa. Itse taas ajattelen, että jos ihminen on aidosti uskossa, niin hänen on täytynyt jotenkin tulla uskoon, vaikka tämä tapa ei täyttäisi kaikkia niitä määritelmiä, joita siinä mielelläni näkisin. Esimerkkiäsi mukaillen, sinä tahtoisit Mosambikin matkavakuutuksesta tarkistaa sen vakuutuksenottohetken, mutta minä tahtoisin tarkistaa verkkopalvelusta, onko siellä vakuutus voimassa.

      Itse en näe parannuksenteolla ja parannuksenteolla eroa. Se on suunnan muuttamista ja korjaamista, oli sitä korjattavaa sitten 1 tai 180 astetta. Se on kääntymistä aina. Näen, että meidän erimielisyytemme on siinä, onko parannuksentekoa ja parannuksentekoa. Itse en näe mitään eroa sillä, oliko se sitten koko elämän suunnan korjaamista vai sen korjaamista, että on lähtenyt seuraamaan jälleen jollakin alueella omaa tahtoaan ja unohtanut Jumalan jossakin asiassa. Kyse on aina koko elämän suuntaamisesta Jumalan tahdon mukaisesti. (Jos mietitään nyt ihan pakanankin uskoontuloa, niin uskollisen, lempeän ja kaikille hyvää tahtovan kotiäidin uskoontulossa voi suunnan korjaamista olla vähemmän kuin ammattipalkkamurhaajan uskoontulossa; se ei kuitenkaan tee toisen kääntymyksestä enemmän oikeaa tai enemmän ”parannuksentekoa”.)

      Poista
    2. Olet oikeassa, että Apostolien teoissa ei löytynyt väkeä, jotka eivät muistaisi uskoontuloaan. Kuitenkin tässä meillä on ongelmana, että Apostolien teoissa ainoat uskoontulot ovat joko juutalaisuudesta tai pakanuudesta. Siellä ei ole esimerkkejä uskovien kotien lapsista – tai toki heitä on, kuten Filippoksen tyttäret, mutta heidän uskoontulostaan ei kerrota. Näin ollen on vaikea sanoa, että Apostolien tekojen esikuvan perusteella voimme sanoa, että näin kaiken tulee tapahtua aina ja joka kerta. Samalla tavalla Paavali kirjoittaa esimerkiksi korinttilaisille, että he olivat ennen täysiä epäjumalanpalvelijoita, mutta siitä on vaikea vetää suoraa yhtäläisyyttä nykyaikaan, koska Korintin väki ihan tosissaan palvoi niitä epäjumalia ennen uskoontuloaan. Eli jos on rukoillut elämänsä Santa Muertea, mutta tulee sitten uskoon, se voi ainakin näyttää vähän erilaiselta kuin ihmisellä, joka on pyhäkoulusta alkaen rukoillut Jeesusta täysillä.

      Sitä pidän kommenteissasi aidosti hankalana, että vaadit, että ihmisen pitää KOKEA ja MUISTAA uskoontulonsa. Mutta entä jos vaan ei koe? Ihmiset eivät aina koe kaikkea samalla tavalla. Jos aletaan pakottaa ihmisten kokemusta johonkin muottiin ja sanoa, että ”se on aitoa vain, jos koet siinä näin ja näin”, niin silloin ollaan sielunhoidollisesti miinoitetuilla vesillä ja vaarassa puskea ihmisiä oppiin, jonka vetäminen Raamatusta ei ole niin yksiselitteistä. Jos esimerkiksi miettii Pyhällä Hengellä täyttymisiä, niin itse kun sain kielilläpuhumisen lahjan, niin ei se ollut jotenkin täysin poikkeava kokemus. Se oli kokemuksena aika lailla samalla tasolla kuin muutkin ylistyskokoukset ja muut, mutta sen jälkeen pystyin sitten puhumaan kielillä. Jos olisin miettinyt kokemustani, niin minulla olisi kaikki syyt kyseenalaistaa koko homma, koska osa puhuu kokemuksesta lähes seksiä muistuttavin termein. Kuitenkin tiesin saaneeni lahjan ja se toimi, joten ei siinä tarvinnut miettiä, koinko siinä mitä vai oliko se vain jotain itse pumpattua.

      Tiivistettynä ajatukseni: parannuksenteko on aina parannuksentekoa, jos se on aitoa. Jumalan näkökulmasta aito halu seurata Jeesusta on aina aitoa halua seurata Jeesusta, olivat askelmerkit sitten tangoa tai valssia. Samoin uskoontulon ei tarvitse olla erityinen tai edes muistettava kokemus; vaikka ei muistaisi, miten on ottanut sen Mosambikin matkavakuutuksen, se ei kuitenkaan tee matkavakuutusta mitättömäksi, jos ei muista riemuinneensa vakuutusfirman nettisivuilla siitä ylenpalttisesta tarjouksesta, joka just nyt osui kohdalle ;)

      Ollaan yhteyksissä: https://www.facebook.com/maenpaa.markus

      Poista
  12. Tosiaan isoja asiakokonaisuuksia.

    Apostolienteot eivät tietenkään voi esitellä kaikkien sosiaaliryhmien uskoontuloja. Niin. Uskovankodin lapsen, ollakseen uskovainen, on:

    a) täytynyt tehdä parannus
    b) syntyä uudesti ylhäältä

    Kyseessähän ei ole ihmisen omavanhurskas itsensä parantelu vaan se, että Jumala synnyttää ihmisen lapsekseen. Siitä on kyse eikö? Että ihmisestä tulee Jumalan lapsi?

    Jos Jumala ei uudestisynnytä, ei mitkää sielunhoidot auta eihän? Vaikka kuinka vakuuteltaisiin.

    Uskoontuloa seuraa

    a) rauha
    b) vakuus lapseudesta
    c) pelastusvarmuus

    Eteeni on tullut useita, jotka ovat kasvaneet tähän vapaidensuuntien kristillisyyteen sisälle mutta eivät omista mitää noista, koska eivät ole tehneet parannusta.

    He ovat niitä ahtaanportin edessä tallustelijoita yrittävät päästä sisään eivätkä voi. He olivat niitä laittomuuden tekijöitä, joita Herra ei koskaan tuntenut (ei parannusta).

    Jos parannus puuttuu, mikään ei korvaa sitä.

    Parannus on annettu elämäksi pakanoille. Siitä elämä ja ilo lähtee, kun saa synnit anteeksi ja uudestisyntyy. Jos Jumala ei uudestisynnytä, jossain on vika. Ja parempi on ettei tuuditella valherauhaan.

    Mutta joo. Ymmärrän pointtisi.

    En ole facessa, joten laita postia joskus puhdistettukulta@gmail.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, kiitos jälleen vastauksistasi!

      Listataan nyt ensin tähän, mistä olemme samaa mieltä. Olemme samaa mieltä oikeastaan suurimmasta osasta asioita, eli siitä, että ihmisten pitää tulla uskoon, että se tapahtuu uskon kautta Jeesukseen ja että mukana on parannuksenteon vaatimus. Erimielisyytemme ovat siis hyvin kapeita, ja ne keskittyvät tässä yhteydessä näemmä niinkin nippeliasiaan kuin miten määritellään, että uskovan kodin lapsi on pelastunut.

      Näyttää vähän siltä, että jos haluamme mennä tästä syvemmälle, meidän on sukellettava paljon syvempiin kokonaisuuksiin. Muuten meillä on edessä vain bunkkeroituminen ja omien ajatusten heitteleminen vallihaudan toiselle puolelle. Meidän siis voisi olla mielekästä alkaa puhua laajemmin raamatuntulkinnasta ja toisaalta pelastuksesta. Toisaalta en näe laajempaa keskustelua juuri nyt mahdollisena (ihan jo tilan ja aikaresurssien puolesta), joten pysyn mieluusti vielä siinä keskustelussa, jota olemme käyneet.

      Olen samaa mieltä, että apostoliseen aikaankin uskovien kotien lasten oli pitänyt täyttää ehtosi a) ja b) eli tehdä parannus ja syntyä uudesti. Kuitenkin meillä keskustelu alkaa mennä eri raiteille, kun alamme määrittää erityisesti tuota parannuksentekoa. Minä en näe mitään aitoa parannuksentekoa omaehtoisena parannuksena, vaan se sisältää aina (jossakin muodossa) päätöksen olla jatkamatta synneissä (oli sitten siinä vaiheessa mielessä joku yksittäinen synti tai ei), päätöksen luopua omasta tahdosta ja halusta synnin suhteen ja Jumalalle osoitetun pyynnön anteeksiannosta ja voiman antamisesta tahkoamiseen. Muotoa tärkeämpänä pidän sitä, että Jumala itse pitää ihmisen tekoa ja motivaatiota aitona; Jumala on se, joka näkee sydämen, ja sydämen puhuessa sydämelle ei ole aina kysymys muodosta ja oikeista sanoista – muussa tapauksessa alamme lähestyä sakramenttimaagista ajattelua, jossa toimintojen suorittaminen oikein takaa Jumalan mielisuosion ja jumalallisen toiminnan.

      Uskoontulosta seuraa varmasti rauhaa, vakuutta lapseudesta ja pelastusvarmuutta. Kuitenkin toivoisin sinun huomaavan tässä ihan psykologisen puolen: ihmisellä voi olla kokemus rauhasta, vakuus lapsena olemisesta sekä pelastusvarmuus, mutta nämä ovat myös pitkälti kokemuksia (ainakin se osuus, jonka ihminen kokee). Onko siis yllättävää, että jos meillä on 12-vuotias, arka tyttö, joka todella on tullut uskoon ja todella on Jumalan lapsi, ja joku alkaa häneltä tivata, onko sinulla ihan oikeasti rauhaa? Että oletko ihan varma, että jos nyt tuolta tulisi Isis-taistelija ja räjäyttäisi sinut puolen kilon paloiksi, niin että Jumala päästäisi sinut sisään taivaaseen eikä heittäisi sinua helvetin koloon käristymään ikuisiksi ajoiksi? Että onko sinulla rauha, kun minä sinua tässä grillaan? Ja sitten kysytään, onko sinulla rauha sydämessäsi, kun kukaan alle 20-vuotias ei ole aina rauhallisella mielellä ilman Diapamia, jos on poika-/tyttökaverihuolia, oma identiteetti on myllerryksessä, yläkoulun sosiaalidarwinismi myllää ja some huutaa, että sinä et ole koskaan riittävä. Ja sen jälkeen sanotaan, että tämä on ihan selvää, että totta kai sinulla on se rauha, jos olet tehnyt parannukset ja ottanut kaikki tanssiaskeleet a1–n56 oikeassa järjestyksessä ja todella tarkoittaen sitä. Siinä sitten jää kysymys, onko ottanut kaikki askeleet oikeassa järjestyksessä ja onko todella, todella sydämestään tarkoittanut jokaista, vai olisiko jossakin sydämen nurkassa sittenkin joku prosentti, jota ei ole alistanut Jumalalle.

      Poista
    2. Edelliseen kappaleeseeni viitaten: onko ihme, että uskovien kotien lapsia joskus ahdistaa, kun tapamme puhua uskoontulosta on soveltuvaa lähinnä ulkopuolelta kääntyville? Toki kääntymyksestä saa ja mielestäni pitääkin puhua, mutta itse suosisin jotain sensitiivisyyttä sen kanssa, miten uskovien kotien lapsia yritetään saada kokemaan asiat samalla tavalla kuin vaikka ex-jengiläisten. (Muuten, oletan, että jos olet ”johdattanut uskoon” joitakin uskovien kotien lapsia, niin se ei todellakaan ole viimeinen kerta, kun moni heistä ”tulee uskoon”. Eli itse kiinnitän heidän kohdallaan lähinnä huomioni uskoontulokierteen katkaisemiseen, en sen vahvistamiseen; kunhan ovat kerran tulleet uskoon, niin sillä pitäisi pärjätä)

      Meidän erimielisyytemme näyttää olevan aika tavalla puhtaasti siitä, mitä ehtoja ”parannuksenteolla” on. Meillä on samat raamatunpaikat ja samat kokonaisuudet ja pelaamme itse asiassa hyvin pitkälle samoilla pelisäännöillä. Kuitenkin eromme näyttää olevan siinä, mistä tunnistaa oikean parannuksenteon.

      Itse pidän yhtä tärkeää huomiota oleellisena: vaikka ihminen ei hahmottaisi tilannetta puhtaasti uskoontuloksi, se voi siitä huolimatta olla todellinen uskoontulo. Samoin voi olla, että vaikka ihminen luulee jotain tilannetta uskoontuloksi (siirtymiseksi pimeydestä valkeuteen), se voi olla olematta sitä (tässä viittaan erityisesti tilanteeseen, jossa ihminen on jo valkeudessa). Pidän siis riittävänä, että ihminen tekee päätöksen seurata Jeesusta ja hylätä kaikki syntinsä; tämän ei tarvitse sisältää alttarikutsua tai ekplisiittistä ajatusta siitä, että ihminen tulee nyt uskoon. Jos ihminen ilmaisee Jumalalle tahtonsa pitää Jeesusta Herrana ja tahtonsa tehdä sen Jumalan ehdoilla, vaikka se merkkaisi syntien jättämistä, niin se on enemmän kuin riittävä aloite ihmisen puolelta Jumalaa kohti. Kun siis asetat ehdoksi a) parannuksenteon, näen, että tämä ehto on täytettävissä paljon selkeämmin kuin erikseen sitä varten eksplisiittisesti räätälöidyllä tilanteella. Näin ollen siis ehto b) eli uudestisyntyminen on mielestäni selkeästi kiinni siitä, että ihminen on tullut Jumalan eteen, ilmaissut tahtonsa seurata Jeesusta ja jättää ne synnit, kävi mitä kävi. Se ei ole kovin vaikeaa.

      Jos siis tiivistän erimielisyytemme fokuksen kahteen ajatukseen. Ensiksi itse näen teologisen rakennelmasi haasteena kontekstualisaation haasteet. Toisin sanoin, otat raamatunkohtia ja sovellat niitä tilanteeseen, joka ei ole suoraan vastaava (pakanan uskoontulo → uskovan kodin lapsen uskoontulo). Ja tässä nyt tarkkana: ontologisesti eli olemuksellisesti sanon, että tilanne on sama (siinä on kyse todellisesta uudestisyntymästä). Tarkoitukseni on kuitenkin kiinnittää huomiota muotoon eli siihen, miltä tilanne näyttää ja miten eri elementit toimivat tilanteessa.

      Toinen huomio tulee siitä, miten suoraan tiettyjä checklistamaisia tarkistuksia voidaan ajaa tosielämässä. Eli tämä viittaa huomiooni ”indikaattorien käytöstä”. Toisin sanoin, miten suoraviivaisesti voidaan tehdä väitteitä ihmisten kokemuksista (esim.”pelastusvarmuus puuttuu → ei ole pelastunut”, jne.) ilman, että otetaan oikeasti psykologisia tekijöitä huomioon. Toki on olemassa asiat kuten pelastusvarmuus, rauha ja ilo sekä sellainenkin asia kuin pyhitys, mutta tässä tarkoitan, että niitä tarkkaillessa ei voi lähestyä asiaa Excel-taulukko päässä.

      Poista
    3. Mitä minä tekisin tuon esimerkkini 12-vuotiaan tytön kanssa, jos hän jostakin syystä tulisi minulle puhumaan pelastusvarmuutensa puuttumisesta ja hän miettisi syntisyyttään? Jos tuntisin henkilöä paremmin, toimisin sen mukaan, mutta jos en tuntisi häntä muuten, kuuntelisin ensimmäisenä, ja yrittäisin ymmärtää, onko kyse todella siitä, että hän ei seuraa Jeesusta vai siitä, että häntä ahdistaa joku muu asia. Ilmeisesti meidän esimerkissämme on kysymys pelastusvarmuuden puuttumisesta, joten yrittäisin tarttua siihen; toisaalta en tahdo mennä yli kumpaankaan suuntaan. Jos automaattisesti oletan, että hän ei ole uskossa ja hänen tulee tulla uskoon, murran maata sen alta, että hän voisi kasvattaa tervettä pelastusvarmuutta. Jos taas en huomioi ollenkaan tätä puolta, on mahdollista, että jätän huomiotta aidon sielunhädän. Samoin ihminen, joka on kasvanut herätyskristillisyydessä, kokee tällaisen lähinnä sivuun jättämiseksi. Tarkoitus on siis kävellä polkua näiden kahden ääripään välillä.

      Sielunhoitotilanteessa siis kuuntelisin, ja kun olisin kuunnellut tarpeeksi ja kokisin, että minulla on lupa puhua, kysyisin häneltä, haluaako hän seurata Jeesusta, no matter what. Samoin kysyisin, onko hänellä halu kääntyä pois kaikista synneistä, mitä se maksaisikaan. Jos hän vastaa molempiin asioihin myöntävästi, selittäisin, että seuraavaksi rukoilemme ja sitten selitän hänelle asioita. Rukoilisimme, koska hän on jo ns. antanut suun tunnustuksen, joten tiedän, että se riittää Jumalalle. Rukoilisimme, että Jumala vahvistaa tyttöä ja antaa hänelle hänen syntinsä anteeksi ja voimaa vastustaa syntiä sekä että hän saisi syvemmän rauhan. Mielestäni ei ole oleellista hahmottaa tilannetta niin, että siinä tullaan nyt uskoon; uskon Jumalalle riittävän, että ihminen on ilmaissut jo suoraan, että hän tahtoo seurata Jeesusta ja tehdä parannuksen. Jumala näkee ihmisen sydämen, ja tässä tilanteessa jos ihminen ei ole uudestisyntynyt, hän uudestisynnyttää ihmisen; jos henkilö on jo uudestisyntynyt, Jumala ei luonnollisesti tätä tee. Sanoisin aamenen ja kertoisin, että koska hän on ilmaissut tahtonsa seurata Jeesusta näin ja olemme rukoilleet, ei ole mitään syytä väittää, että hän ei olisi takuuvarmasti Jumalan omana. Välttäisin puhumasta uskoontulosta tässä hetkessä (koska se vain vahvistaa henkilön vääristynyttä ajatusta itsestään), vaan puhuisin lähinnä siitä, että tyttö itse tahtoo seurata Jeesusta ja osoittaa tahtoa jättää kaikki syntinsä Jumalalle ja me olemme tuoneet asian Jumalalle, joten ei sellaisessa tilanteessa pitäisi olla mitään epäselvyyttä siitä, kenelle hän kuuluu. Sen jälkeen opettaisin häntä ohjaamaan huomionsa pois erilaisista kääntymistilanteista ja käskisin häntä kiinnittämään huomionsa siihen, että usko on päätös seurata Jeesusta ja sen julistamista, että Jeesus on pomosi (”Jeesus on Herra” kääntyy poliittisen merkityksensä tähden ehkä parhaiten tuolla tavalla; se oli alkukristillinen vastaus lausahdukselle ”Keisari on Herra”, ja tämä jos mikä oli radikaalia niin hengellisesti kuin poliittisestikin). Samalla opettaisin, että pelastusvarmuus on tunne, ja se tulee ankkuroida johonkin, joka ei ole tunne; opettaisin siis jälkeen tyttöä keskittymään siihen, että hänellä on päätös seurata Jeesusta ja päätös taistella syntiä vastaan. Eli kyse on siitä, että hänellä on päätös, ei siitä, että hänellä on tunne tai että hänellä on kokemus; kokemukset ja tunteet seuraavat päätöstä, ei toisin päin. Kuitenkin tiedostan, että tyttö olisi vasta opettelemassa itseensä ja todelliseen päätökseensä luottamista, joten sanoisin, että jos et usko itseäsi noina hetkinä, niin usko minua, kun minä sanon, että tuo riittää sinulle. Se antaisi tytölle kainalosauvoja pahimpiin epäilyksen hetkiin.

      Tietysti esimerkkini on avoin monelle kysymykselle ja kritiikille, ja tosielämän tilanteissa saattaisin toimia huomattavan eri tavalla, ihan tilannetekijöiden tähden sekä sen perusteella, miten kokisin Hengen johdattavan tilanteessa.

      Poista
    4. Tiivistän siis pointtini seuraaviin kysymyksiin:

      1) Mitä uskovan kodin lapsen pitää kokea, että hän ihan oikeasti voi olla uskossa? Miten paljon ja millaista rauhaa, pelastusvarmuutta ja vakuutta lapseudesta pitää kokea? Kuka voi määrittää, kokeeko ihminen näitä tarpeeksi vai ei?

      2) Mitä sanoisit sielunhoidossa ihmiselle, josta osaat sanoa, että hän on juuri edellisellä viikolla tehnyt totisen uskoontulon ja parannuksen, ja tulee nyt luoksesi ja sanoo, että hänen pelastusvarmuutensa ei ole täydellistä? Syy ei kuitenkaan ole tässä tapauksessa synnissä ym.

      3) Voiko ihminen mielestäsi olla uskossa, jos hän missään vaiheessa ole tehnyt syntisen rukousta? Jos hän kuitenkin on aina sanonut, että tahtoo seurata Jeesusta, tapahtui mitä tapahtui, ja että hän haluaa aina tuoda syntinsä Jumalalle? Entä, jos hänen elämässään vaikuttavat ilmiselvästi armolahjat?

      Uskon, että näiden kysymysten valossa voimme hahmottaa ainakin sitä, mistä keskustelussamme on kyse.

      Kiitos sinulle, tämä keskustelu haastaa myös avaamaan sitä, mitä itse ajattelee, ja toisaalta myös perustelemaan asioita!

      Markus

      Poista
    5. No niin. Nyt aukesi. Eli sun mielestä halu hylätä synnit ja seurata Jeesusta riittää. Sitähän parannus on. Mutta Jumala näkee sydämeen. Se ei niinkään ole siitä että sanoo tekevänsä tai haluavansa vaan sydämestään kaipaa sitä ja on tosissaan.

      Yksi SUURI ongelma on, että synnintuntoa ei ole tänä päivänä. Lue joskus Charles Finneyn Ihmeellisiä herätyksiä ja Ray Comfortin Helvetin varjelluin salaisuus. Siis kysymys on siitä, että lakia ei enää julisteta niin, että ihminen joutuu aidosti katsomaan silmiin omiin syntejään. Finneyn kautta tuli satojatuhansia ellei miljoonia uskoon. Hän ei suostunut rukoilemaan edes ihmisen puolesta, jos tämä ei ollut synnin hädässä. Uskoontulon motiivina on tänä päivänä usein hyvin pinnalliset perysteet. Ei lasketa enää kustannuksia ja Jeesuksen seuraamiselle ei ole usein asetettu enää ehtoja eikä se maksa mitään. Jos tällaisella mielellä tulee ns. ratkaisun paikalle, jossa ei oikeasti olla valmiita luopumaan kaikesta, uudestisyntymää ei välttämättä tapahdu. Jäädään sellaiseen outoon epävarmuuteen ja harmaaseen välitilaan (jota ei edes ole olemassa). Ei ole rauhaa Herrassa eikä iloa maailmassa.

      Jumala on sitoutunut uudestisynnyttämään vilpittömän ihmisen, joka ehdoitta tulee Jeesuksen luokse tahdoten hylätä syntinsä. Jos tätä ei vain tapahdu, jossain on vika. Mulle ei ole annettu tuomarinvaltikkaa arvioimaan ihmisten uudestisyntymän aitoutta, mutta asia on yleisellä tasolla hyvin ajankohtainen Siionissamme.

      Mulle soitti syksyllä perheenisä toiselta puolelta Suomea. Uskovan kodin lapsi. 30v. Kertoi, miten minä olin ensimmäinen ihminen, joka oli kertonut hänelle suoraan jossain saarnassa, että on tehtävä oikesti rehellinen parannus. Hän oli ratkaisun tehnyt aikoinaan, mutta se oli lähinnä vain "ratkaisu". Siihen ei sisältynyt syntien ja entisen elämän ehdotonta hylkäämistä.

      Hänellä ei ollut rauhaa eikä pelastusavarmuutta. Kunnes kuuli parannuksesta ja teki sen. Valtava rauha tuli miehen ylle ja salasynneistä tuli vapaus heti. Ilo ja rauha on säilynyt.

      Näitä vastaavia on tullut useita eteen. Kaikissa niissä yhteisenä tekijänä on ollut, että ei ole tehty parannusta.

      Tiedän monia uskovan kodin kilttejä tyttöjä ja poikia jotka suuressa synninhädässä ovat tulleet uskoon ja saaneet kestävän rauhan.

      Poista
  13. Niin sun kysymykset:

    1) Sitä rauhaa, jonka Jeesus lupaa. Hänen rauhaansa oliko se Joh. 14 vai 12? Joka on ymmärrystä ylempi. Sitä vakuutta lapseudesta, jonka Raamattu lupaa mm. Room. 8. Jumala ei jätä ihmistä näissä asioissa tietämättömyyden varaan. Se on Sanan lupaus, enkä halua antaa näennäisten poikkeustapausten muuttaa Sanan lupauksia, koska ne toimii aina!

    2) Tenttaisin häntä hänen suhteestaan maailmaan ja syntiin ja kysyisin onko hän halukas hylkäämään ne lopullisesti. Kertoisin Kristuksen täytetystä työstä joka kestää ja antaa voiman jokaiselle uudestisyntymään. Joh. 1:12. Rukoilisimme. Lukisin Raamatun lupauksia perään ja kysyisin uskotko niiden olevan totta vai valehteleeko Jumala niissä? Jos vastaus on että ne on totta. Niin alkaisimme kiittää palastuksesta! Se toimii. Ja tulee toimimaan.

    3)Siis syntisenrukous ei ole sakramentti vaan sydämenmielenmuutoksessa tehty armon pyyntö Jeesuksen puoleen, joka pelastaa ja armahtaa. Se on tiedostettu tila, jossa tuon voi tehdä. Jos ei tiedä onko metanoeo:ta tehnyt niin tänään voi tehdä. Nyt! Ja kun sen tekee niin ei tarvitse epäillä onko sen tehnyt. Niin vakavasta asiasta kyse, että ei kannata jättää epävarmuuteen.

    Ihmeet ja merkit ei kerro aina mitään. "Emmekö me sinun nimessäsi..." En laittaisi niille kaikkea painoarvoa vaikkakin ne ovat suuri osoitus useimmiten uskoontulosta.

    Pyydän sua lukemaan tämän Frank Mangsin näyn, jonka hän sai elämänsä lopulla. Mangsia on kutsuttu pohjolan herättäjäksi. Ei jätä sua varmasti kylmäksi.

    http://samima1.tripod.com/in_tien.htm

    Mulla alkaa loma heinäkuussa. En halua vääntää tikusta asiaa. Olen kiitollinen aidosta mielenkiinnostasia maailman tärkeintä asiaa kohtaan. Huomaan vaan, että oman bloggaukseni aihe on suuri tekijä siinä, miksi monet uskovien kotien lapset eivät pääse sisälle. Ja olen nähnyt viime vuosina lukuisien pääsevät sisälle pelastukseen iloon ja rauhaan, kun ovat tehdeet aidon parannuksen synnistä, maailmasta ja itsellee elämisestä. Sitä päivää ei unohda koskaan vaikka päivämäärää ei kirjoittaisikaan muistiin. Näin se vaan on, kun katsoo Raamatun esimerkkejä ja tämän päivän uudestisynymän kokeneita uskovankotien lapsiakin.

    Siunausta!

    Timo

    VastaaPoista

Kiitos kommentista ja palautteesta! Arvostan sitä suuresti.