Seurakunta ilman Jeesusta

Jeesus Kristus sanoo Laodikea seurakunnalle seuraavaa:

Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava! Mutta nyt, koska olet penseä, etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos. Sillä sinä sanot: Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse; etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston. (Ilm. 3:15-17)

On aluksi hyvä muistaa tuosta seurakunnasta muutama asia. Kyseessä ei ollut porttokirkko eikä epäterve äärikarismaattinen seurakunta. Kyseistä seurakuntaa ei nuhdella harhaopeista eikä ulkoisista tekosynneistä niin kuin Tyatiran ja Pergamonin seurakuntia. Kyseessä on alkuseurakunnan ajan paikalliseurakunta, jolle ylösnoussut Jeesus Kristus antaa kirjeen. On myös hyvä muistaa, että muutama vuosikymmen aikaisemmin apostoli Paavali oli kirjoittanut heille ainakin kaksi kirjettä. Seurakunnan perusta oli aikanaan siis valettu lujalle pohjalle. Oli oikea veren evankeliumia, oikeaoppinen ja karismaattisuus.

Saavutettu uskon taso

Seurakunta oli hyvin tyytyväinen itseensä. Oli saavutettu sellainen uskon ja apostolisen opin taso, että voitiin koko seurakuntana huokaista ”emme tarvitse enää mitään”. Oli varjeltu usko harhaopeilta – niistä Jeesus ei seurakuntaa nuhdellut. Oli pysytty erossa julkisesta syntielämästä – sellaisesta ei kehotettu tekemään parannusta. Oli kasvettu apostolisen opetuksen alaisuudessa. Epafras oli neuvonut tarkasti heille apostolisen oikean opin tien, jota Paavali vielä täydensi ja vahvisti kahdella henkilökohtaisella kirjeellään. Kaikki oli ulospäin heidän mielestään niin hyvin kuin vain voi olla. Oltiin rikkaita eikä tarvittu enää mitään. Oli saavutettu omasta mielestä sellainen uskon taso, että tyytyväisenä voitiin nostaa leuka pystyyn ja huokaista helpotuksesta – mitään ei enää tarvita.

Kadonnut Jeesus

Kuitenkin tuon kaiken tyytyväisyyden keskellä oli unohtunut yksi asia – Jeesus Kristus itse. Eikä Hän ollut vain unohtunut vaan Hän oli lähtenyt pois seurakuntansa keskeltä. Hän ei ollut enää seurakuntansa seinien sisäpuolella. Hän oli ulkona. Ja nyt hän koputti seurakuntansa oveen pyytäen lupaa päästä sisälle. Tuo koputus merkitsi sitä, että Hän ei ollut enää missään Laodikean seurakunnan toiminnassa mukana. Seurakunta piti toimintaansa ehkä opillisesti hyvinkin täydellisenä, mutta Jeesus ei ollut enää siinä mukana.

Seurakunta ei kuitenkaan huomannut, että Jeesus ei ollut enää sen sisällä. Ajattele! Seurakunta toimi, saarnasi, lauloi, ylisti, kokoontui ja piti hauskaa keskenään, mutta Jeesus on ajat sitten lähtenyt seurakunnan keskeltä. Ja seurakunta ei edes tietänyt sitä. Seurakunta ei ollut edes havainnut sitä, että Jeesus oli poistunut. He kyllä olivat innokkaita toimissaan ja rikkaita omasta mielestään kaikessa, mutta ilman Kristusta.

Voiko suurempaa pimeyttä enää olla! Pitää yllä kristillistä toimintaa, joka on kuorrutettu kaikella oikeaoppisella kermalla ja herkuilla, mutta ilman Kristusta. Ja kuitenkin jatkuvasti luulla, että Kristus on kaikessa mukana. Luulla olevansa palava ja esimerkillinen vauhdikas kristillinen seurakunta kaikella voimalla ja dynamiikalla varustettuina, mutta kuitenkin ilman Kristusta.

Kadonnut jano

Mistä ns. laodikealaisuuden sitten tunnistaa? Ei ole varmasti yksiselitteistä helppoa vastausta. Vain Jeesus näkee sydämiin. Seurakunta itse ei edes nähnyt omaa tilansa. Voimme kuitenkin nähdä erään tärkeän asian puuttumisen.

Jeesus sanoi kerran:

Autuaita ovat ne, jotka isoavat ja janoavat vanhurskautta, sillä heidät ravitaan. (Matt. 5:6)

Jos joku janoaa, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon. (Joh. 7:37)

Laodikean seurakunta oli menettänyt hengellisen janonsa Jeesuksen puoleen. He eivät enää kaivanneet Häntä. Sydämen kaipuu Jeesuksen puoleen oli tyystin kadonnut, ja sen oli korvannut tyytyväisyys kaikesta ulkoisesta. Vaikka ulkoisesti kaikki näytti olevan kohdillaan, sisäisesti hengellinen ylpeys oli syövän tavoin nakertanut suhdetta Kristukseen pala palalta etäisemmäksi. Lampunjalka oli siirtynyt paikaltaan, koska ei oltu kyetty uudistumaan ensirakkaudessa Jeesusta kohtaan. Oli menetetty aito ja elävä suhde Jeesukseen. Oli kadotettu murtunut mieli ja syvä tarve päästä jatkuvasti päivittäin lähemmäksi Jeesusta. Sydämessä ei rakastettu enää Häntä vaan seurakunnan toimintaa ja julkisivua. Oli intokasta toimintaa ja ehkä puhdasoppista kiivailuakin, mutta rakkaus Kristukseen oli kadonnut. Oli unohdettu, että Hänen tulee olla kaikessa ensimmäinen.

Jeesus ei suostu kovin pitkää aikaa seuraamaan sivusta seurakunnan toimintaa. Hän ei suostu olemaan ihmisjärjen johtaman uskonnollisen seurakuntakoneiston mukana kovin kauaa. Hetken Hän saattaa seurata surullisena vieressä niin kuin Efesossa (Ilm. 2:1-6) oli tapahtunut. Kuitenkin Hän poistuu näyttämöltä, jos ei seurakunta määrätyssä ajassa onnistu uudistumaan rakkaussuhteessaan Hänen kanssaan.

Seurakuntasirkus kylläkin saattaa jatkua ihmisjohtoisen uskonnollisen toiminnan kautta pitkäänkin, mutta ilman Jeesusta. Seurakunta voi saada tuotettua itselleen lisää jäseniä – käännynnäisiä – mutta ei uudestisyntyneitä Jumalan lapsia. Seurakunta voi olla hyvin taidokkaasti ja viisaasti hoidettu organisaatio, jossa kaikki toimii menestyvän yrityksen lailla hienosti, mutta Hengen hedelmää se ei pysty enää tuottamaan. Kaikesta tulee oikeannäköiseksi jalostettua uskonnollista harhaa, joka pettää ja sokeuttaa ihmiset luulemaan, että kyseessä on Jeesus, vaikka Hän seisoo seurakunnan ulkopuolella.

Seurakunta voi lihan käsivarrella luoda uskonnollisen illuusio-Jeesuksen, joka kuitenkin on vain valhetta ja harhaa. Seurakunta voi mahtipontisella show:lla uskotella kaikille, että Jeesus on täällä, vaikka Hän ei ole. Tästä kaikesta Paavali Korinttilaisia varoitti (2. Kor. 10-11).

Luvattu maa ilman Herraa

Löydät 2. Mooseksen kirjan 33. ja 34. luvuista karmean kuvan siitä, mitä tapahtuu, kun seurakunta kadottaa Herran kaiken touhun keskellä.

Herra ilmoittaa, että Hänen kansansa tulee saamaan luvatun maan. Hän itse lähettäisi enkelinsä johtamaan kansan luvattuun maahan. Hän pitäisi huolen, että tuon maan ulkoiset siunaukset tulisivat kansan osaksi niin kuin Hän oli kanta-isille luvannut. Kaiken tämän Herran antaisi Israelilaisille, mutta yksi heiltä tulisi puuttumaan. Herra sanoi: minä en itse vaella sinun kanssasi (2. Moos. 33:3)

Ajattele, että Herra sanoo antavansa kaikkien lupausten täyttyä luvatun maan kohdalla. Hän antaisi heille enkelin johdattajaksi sekä omaksi sen maan, joka vuotaa maitoa ja hunajaa, mutta Herra itse ei enää olisi kansan keskellä.

Eikö ole järkyttävää ajatella, että saisimme siunaukset ja ulkoisesti ihanan elämän, mutta kadottaisimme itse Herran.

Kansan keskeltä löytyi kuitenkin yksi mies, Mooses, joka oli Jumalan ystävä. Hänellä oli niin läheinen suhde Herran kanssa, että hän keskusteli alati Jumalan kasvojen edessä niin kuin mies miehen kanssa. Ja tämän yhden miehen rukousten ja anomisten vuoksi Herra säästi kansansa ja tuli kansansa mukaan.

Herra etsii yhtä

Palaamme lopuksi vielä Laodikean seurakunnan aikaan. Jeesus sanoo sille tutut sanat, jotka ymmärrämme usein väärin:

Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani. (Ilm. 3:20)

Noissa sanoissa kuuluu rakastavan Paimenen ääni. Hän kaipaa seurakuntaansa. Eikä vain seurakuntaansa vaan Hän kaipaa yhtä ihmistä, jonka kanssa Hän voisi muodostaa uudestaan sen suhteen, joka heillä kerran oli. Hän kyselee oven ulkopuolella ”jos joku kuulee minun ääneni”. Tuo ”joku” viittaa yhteen seurakunnan jäseneen, olipa hän kuka tahansa. Jeesus kaipaa saada uuden yhteyden edes yhteen vähäisimpään jäseneen tuossa seurakunnassa.

Järkyttävintä on, että Jeesus sanoo oksentavansa tuon seurakunnan suustansa ulos sen hengellisen tilan vuoksi. Tuo ”kristillisyys”, mitä seurakunta edustaa, oksettaa Jeesusta. Se kuvottaa Häntä. Miksi? Koska juuri kaikki sen toiminta ja omahyväinen kovuus ajoi Hänet kerran seurakunnan ulkopuolelle. Seurakunnalle olisi parasta lakkauttaa kaikki toiminta, ja hiljentää sydämensä niin, että se kuulisi Herran äänen.

Mutta tuon äänen kuuleminen tulisi järkyttämään seurakuntaa. Sen kuuleminen merkitsisi sen ymmärtämistä, että Hän ei ole enää keskellämme. Hän on kadonnut. Ja nyt Hän kaipaa päästä uudestaan seurakuntansa lähelle – ei toimintaan – vaan kahdenkeskiseen rauhalliseen ateriayhteyteen jokaisen yksilön kanssa henkilökohtaisella tavalla.

Meidän ylepytemme

On mahdollista, että monien seurakuntiemme keskellä on tänään laodikealainen tila. Jeesus seisoo ulkopuolella ja kaipaa sydämestään päästä seurakuntansa valtiaaksi. En tiedä kuuliko Laodikea koskaan Jeesuksen koputusta. Meille ei kerrota saiko se murtuneen sydämen ja janonsa takaisin. Sen vain tiedän, että vaatii äärimmäisen paljon nöyryyttä myöntää olevansa tuossa penseyden tilassa. On helppo vedota kaiken ulkoisen nojalla olevansa palava, vaikka on penseä. Ja penseä juuri siksi, että on menetetty syvin yhteys Jeesuksen kanssa. On kadotettu Hänet omahyväisyyden ja hengellisen ylpeyden vuoksi. On helppo havaita haureus ja juoppous synneiksi, mutta hengellinen ylpeys, tuo alkuperäinen Lusiferin synti, on mitä vaikeinta havaita. Ja vielä vaikeampaa on nöyrtyä ja myöntää se.

Kylmennyt uskova juoksee maailman riennoissa. On ymmärrettävä, että se on eri asia kuin penseä. Penseä uskova on tullut sisäisesti kovaksi ja kadottanut särkyneen herkän tunnon Herransa edessä. Hän on ylpistynyt ja kuvittelee, että uskonnolliset kulissit riittävät. Penseä ei enää omista kahdenkeskistä yhteyttä Jeesukseen vaan on tyytyväinen itseensä ja rakastaa omaa ulkokullattua tilaansa. Ja hän on sokea. Hän itse luulee kulisseja todellisuudeksi, vaikka ne ovat vain kulisseja. Hän luulee kissankultaansa aidoksi, vaikka se on valhetta. Hän luulee omaa hengellistä elämäänsä todelliseksi, vaikka se on mitä suurinta teatteria. Ja penseä ei näe eikä tiedä tätä kaikkea, koska hän on oman hengellisen ylpeytensä sokaisema.

Meidän on tarkattava elämäämme aika ajoin. Siksi kysynkin tänään: onko sydämesi vallannut salaa ylpeys omasta opillisesta hengellisestä erinomaisuudestasi? Oletko mielestäsi Suomen Siionin kirkasnäköisimpään kastiin kuuluva yksilö, joka kiittää Herraa siitä, ettei ole niin kuin nuo opillisesti heikkonäköisemmät? Siinä on Laodikean tunnusmerkki numero yksi: varmuus omasta erinomaisuudesta sekä kadotettu arkuus ja herkkyys Herran edessä. On kadotettu tämä tila:

minä katson sen puoleen, joka on nöyrä, jolla on särjetty henki ja arka tunto minun sanani edessä (Jes. 66:2)

Me emme tarvitse seurakunnassamme mitään muuta kuin Jeesuksen valtaistuimella. Mutta jos valtaistuimella on joku tai mikä muu tahansa, Jeesus on todennäköisesti jo oven ulkopuolella. Näinä viimeisinä aikana yhdelläkään seurakunnalle ei ole sellaiseen varaa.

Herra antakoon meille sen armon, että saisimme aikaa hiljentyä sekä kuulla Herran hiljaisen ja rakastavan koputuksensa äänen tämän vauhtikristillisyyden keskellä. Ja Herra antakoon meille aitoa nöyryyttä tunnustaa penseytemme ja tehdä siitä parannusta, sillä Hän on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille Hän antaa armon. Muistakaamme siis näinä vaikeina aikoina tämä kehotuksen sana:

Kaikkia niitä, joita minä pidän rakkaina, minä nuhtelen ja kuritan; ahkeroitse siis ja tee parannus. (Ilm. 3:21)