Yksinäisyyden siunaus

Ja kansa pysyi taampana, mutta Mooses lähestyi pimeyttä, jossa Jumala oli. (2. Moos. 20:21)

Jumalan täytyy viedä aika-ajoin palvelijansa yksinäisyyteen, pimeyteen, jonne kristillisen menestyksen ja valtavirran mainingit eivät ulotu. Läpi Raamatun näemme, miten Jumala tempaa palvelijansa pois työn ja toiminnan keskeltä yksinäisyyden korkeakouluun. Usein tuo Jumalan korkeakoulun luokkahuone on verhottu pimeydellä, sellaisilla raameilla, jonne yksikään palvelija ei vapaaehtoisesti menisi. Mutta juuri noiden synkkäsävyisten raamien sisäpuolella Jumala opettaa palvelijoilleen suurimmat hengelliset totuudet. Siellä Jumala antaa palvelijoilleen ne aarteet, joita ei löydetä mistään muualta kuin pimeyden kätköistä - kaukana massakristillisyyden päivänvalolta.

On olemassa taisteluita, joita voidaan käydä vain yksin Jumalan kanssa. On sieluntuskaa, jota ei voi pukea sanoiksi - kukaan ei ymmärtäisi sitä. On olemassa salattu Jumalan koulu, jossa Jumalan palvelija oppii riippuvaiseksi vain Herrastaan. Usein tuo riippuvuussuhde puhkeaa kukoistukseensa vain siellä, missä kaikki inhimilliset avut on riisuttu ihmiseltä pois. On vain Jumala, johon turvata. Näemme, miten jokainen Jumalan tahtoa etsivä palvelija on aina viety tuohon kouluun, jossa hänestä tulee pieni ja Kristuksesta suuri.

Mooses

Me näemme miehen, joka sai kutsun käydä yksinäiseen pimeyteen kahden Jumalansa kanssa. Hän vapisi ja oli peloissaan, mutta silti hän astui eteenpäin. Ja tuloksena oli Vanhan Testamentin nöyrin mies, profeetta, jonka vertaista ei koskaan enää noussut Israelin kansan keskeltä. 

Elia

Muistamme Elian suuret voitot Karmelin vuorella sekä väkevät rukoukset, jotka sulkivat ja avasivat taivaan ikkunat. Unohdamme kuitenkin sen, miten tuo mies oli vuosia yksin Keritin purolla tekemättä mitään. Päivästä päivään tuo mies lojui henkipattona puron varrella, kunnes Herra vei hänet eteenpäin. Edessä oli voitto Karmel-vuorella ja sen jälkeen uusi pakomatka erämaahan uupuneena ja kuolemaa toivoen. Jälleen Jumala nosti tuon miehen yksinäisyyden syvyydestä. Uudet tehtävät oli varattu Eliaa varten. Erämaan yksinäisyys oli antanut Elialle tarvittavan pääoman seuraavia tehtäviä varten.

Aabraham

Raamattu kertoo Aabrahamista: Kun aurinko oli laskemaisillaan, valtasi raskas uni Abramin, ja katso, kauhu ja suuri pimeys valtasi hänet. Ja Herra sanoi Abramille... (1. Moos. 15:12-13)

Aabraham oli mies, joka vaelsi uskossa. Hänellä ei ollut muuta kuin Jumalan lupaus, josta hän piti kiinni. Oli aikoja, jolloin uupumus, kauhu ja pimeys kohtasi Aabrahamia. Hän oli yksin Herransa edessä tuon pimeyden keskellä. Oli tuskaa ja kauhua, joista kukaan muu ei tiennyt mitään. Oli pelkoja, joissa kukaan sielunhoitaja ei kyennyt auttamaan Aabrahamia. Ne olivat sanatonta tuskaa, jotka vain Jumala tiesi. Aabraham olisi voinut yrittää niistä kertoa muille, mutta ei löytynyt sanoja. Ja vaikka olisi löytynyt sanoja, kukaan ei olisi häntä ymmärtänyt. Jumala oli kasvattamassa hänestä miestä, jonka ainut turva oli Herrassa. Se tarkoitti kaikkien inhimillisten turvaverkkojen ja toivon karsimista Aabrahamin elämästä.  Ja juuri se sai Aabrahamin yhä syvemmin vain painautumaan lähemmäksi Jumalaa.

Aabraham oli oppinut pitämään Jumalaa hänen sielunhoitajanaan. Luottamus ja usko Jumalaan ja Hänen sanaansa pitivät Aabrahamin elossa, vaikka inhimillinen toivo oli aikaa sitten kadonnut. Aabraham toivoi, vaikka toivo ei ollut. Ja niin Aabraham saavutti uskon voiton. Jumalan sana kantoi Aabrahamin voittoon kaikista kauhuista ja peloista.  Jumala lupaus muuttui Aabrahamin elämässä profetiaksi, kun hän sydämessään uskoi lupauksen todeksi. Tuon kaiken jälkeen me tunnemme Aabrahamin uskon isänä, jonka jälkiä meitä kehotetaan seuraamaan.

Jaakob

Jaakob jäi yksinänsä toiselle puolelle. Silloin painiskeli hänen kanssaan muuan mies päivän koittoon saakka. (1. Moos. 32:24)

Muistatko, miten Jaakobin valtasi kauhu, kun Eesau oli tulossa usean sadan miehen kanssa häntä kohti? Jaakob luuli loppunsa tulleen. Hän joutui kohtaamaan vuosia vanhan sisäisen pelkonsa. Tuota pelkoa oli nyt katsottava silmiin. Hän oli pettänyt veljensä ja joutunut pakenemaan henkensä edestä pakoon veljensä vihaa. Nyt Eesau oli tulossa Jaakobin luo kovaa vauhtia.

Tuona yönä Jaakob jäi painimaan yksin Herransa kanssa. Herra oli hänen ainut mahdollisuutensa selvitä tuosta pelosta voittajana. Ja siksi Jaakob tarttu Herraansa aivan kuin viimeisenä oljenkortenaan.

Tähän mennessä Jaakob oli onnistunut inhimillisesti laskelmoimaan tilanteet omaksi edukseen.  Hän oli viisas mies, joka osasi laskelmoida itselleen ajallista etua milloin milläkin tavalla. Nyt inhimillisen avujen vahasiivet olivat sulaneet koettelemuksen helteessä. Hänen ainut toivonsa oli yksin Jumala. Jos Jumala ei häntä siunaisi, kaikki toivo olisi mennyttä.

Jaakob tarttui kaikin voimin Jumalaan ja paini tuon yön Herransa kanssa. Ja Jumala siunasi hänet. Jaakob sai uskon voiton. Mutta tuon yön seurauksena Hän sai elinikäisen muiston painistaan Herran kanssa. Hän ontui toista jalkaansa. Jaakobista oli tullut heikko. Hän ei ollut enää vahva ja omavoimainen. Jumala oli lyönyt Jaakobia lonkkaan. Mutta tuo lyönti muutti kaiken. Jaakobista tuli uskon mies, joka turvasi Herraan eikä enää omaan voimaansa. Pettäjä-Jaakobista oli tullut Israel, joka tarkoittaa "Herra taistelee". Se riitti tästedes Jaakobille.

Älkäämme siis pelätkö pelkojamme. Jumala vie aika-ajoin meidät kohtaamaan pelkomme silmästä silmään. Hänen kanssaan saamme uskalluksen kohdata omat "Eesaumme". Ja juuri niistä hetkistä tulee uskonelämämme suurimpia siunauksenhetkiä. Pelot muuttuvat siunauksiksi, kun me Herran kanssa kohtaamme ne. Hänen kanssaan ei tarvitse pelätä.

Profeetat

Muistat, miten Jesaja joutui yksinäisyyteen Herransa eteen. Hän sai nähdä oman syntisyytensä aivan uudessa valossa. Se sai Jesaja huutamaan sydämensä tuskassa: "Minä hukun!" Jesaja tarvitsi tuon kokemuksen. Hän sai uuden puhdistavan kosketuksen ja uuden tehtävän Herralta. Jesaja näki sydämensä pimeyden, mutta kohtasi armon aivan uudella tavalla. Hän lähti eteenpäin uudistetun kutsun kanssa tuore sanoma mukanaan.

Muistat, miten Daniel jouduttuaan kahden kesken Herransa kanssa, menetti kaiken voimansa ja kaatui maahan. Hän joutui murheen valtaa kolmeksi viikoksi. Syvä tuska valtasi hänet, eikä hän pysynyt pystyssä omalla voimallaan. Herra nosti Danielin ja niin Daniel sai voiman ottaa vastaan sen suuren sanoman lopunajoista, jonka me luemme Raamatusta.

Muistat Hesekielin Kebar-virran varrella. Henki joutui nostamaan useaan otteeseen kaatuneen Hesekielin ylös. Hän vapisi tuon kutsun edessä, jonka eteen Jumala hänet yksinäisyydessä vei. Mutta Henki nosti hänet aina uudestaan ja uudestaan ylös. Ja niin Hesekiel sai voiman toteuttaa sen kutsun, jonka Jumala hänelle antoi.

Paavali

Me muistamme Paavalin kirjeet ja tunnusteot Apostolien teoista. Emme kuitenkaan usein muista, mikä oli niiden hintana. Hän vietti ehkä noin kolme vuotta Arabiassa. Noista ajoista ei kerrota mitään. Mutta ne ajat tarvittiin, jotta Sauluksesta tulisi Paavali - suuri pakanoiden apostoli. Jumala aikoi antaa Paavalin kautta kristikunnalle tarkoitetut uskon elämän peruskirjeet. Ensin Paavali oli kuitenkin saatava yksinäisyyden siunattuun kouluun, jossa Paavali tulisi sisäisesti valmiiksi ottamaan vastaan tuon kalliin taivaallisen sanoman, jota me tänään Raamatusta luemme. 

Usein Jumala vei Paavalin vankilaan tai erämaahan yksinäisyyteen. Ehkä Paavali ei olisi koskaan menestyksenhuumassa osannut hakeutua itse sinne, missä Jumalan ääni kuuluu parhaiten. Ehkä alkuseurakunnan kultainen voima-aika olisi tempaissut Paavalin herätyksen sykkeeseen ja vienyt hänet mennessään, ellei Jumala olisi kahlinnut Paavalia Arabiaan tai vankilaan. Jumalalla oli varaa ottaa Paavali vuosiksi syrjään. Jumala haluasi kouluttaa Paavalin ja saada hänen sisäisen maailmansa hiljaiseksi ja vastaanottokykyiseksi sille sanomalle, joka Paavalille annettaisiin. Paavali oli kädestäpitäen vietävä kahleisiin, jotta hän oppisi Jumalan valtakunnan syvimmät totuudet ja armotalouskauden salatut aakkoset. Ne salaisuudet ovat meille tänään tärkeimpiä hengellisen elämän totuuksia. Unohdamme usein, että niiden löytämisestä maksettiin aikanaan suuri hinta.

Me

Pelkään pahoin, että aikamme vauhtikristillisyys on vääristänyt kuvamme hengellisestä elämästä. Emme osaa enää hiljentyä yksinäisyydessä Herramme edessä. Emme osaa enää virittää sisintämme sille hiljaisuuden taajuudelle, jossa kuulemme sen, mitä Henki seurakunnalle puhuu. Olemme tottuneet siihen, että ajassamme kaikki saadaan aikaan nopeasti ja vauhdilla. Ja nyt tuo sama vauhti on tullut seurakuntiin. Jumalalla ei koskaan kuitenkaan ole ollut mihinkään kiire. Päinvastoin. Kiirehtivän jalka astuu harhaan. Jumalan valtaistuinsalissa vallitsee ajattomuus. Täydellinen rauha ja harmonia, jossa ei tunneta kiirettä. Suurin tehokkuus opitaan hiljaisuudessa ja Jumalan antamassa rauhassa. Jumalalla on aikaa ottaa Mooses 40 vuodeksi erämaahan ja Paavali vuosiksi Arabiaan tai vankilaan. Hänen periaatteensa eivät ole vuosituhansien aikana muuttuneet. Hiljaisuus ja yksinäisyys on edelleen astinlauta näkemiseen ja hengelliseen tehokkuuteen.

Voi meitä raukkoja, jotka kuvittelemme, että saamme kiireellisellä touhulla ja toiminnalla paljon hyvää aikaan. Kaikki hengellinen menestys perustuu kuitenkin siihen, että saamme Jumalalta tarkat ohjeet ja koordinaatit toimintaamme. Harvoin Hän antaa niitä vauhtisokealle massakristillsyyden seassa tarpovalle monitoimikoneelle. Jeesus tiivistää loistavasti ohjeet Herran äänen kuulemiselle:

Minkä minä sanon teille pimeässä, se puhukaa päivän valossa. Ja minkä kuulette kuiskattavan korvaanne, se julistakaa katoilta. (Matt. 10:27)

Huomaatko, mitä tarvitaan Jeesuksen äänen kuulemiseen? Jeesus puhuu pimeässä. Siellä, minne ihmisten katseet eivät ulotu. Hän puhuu salattuja asioita meille kammiossa - yksinäisyydessä - jonne meidän on opeteltava menemään tämän melun, menestyksen ja vauhdin keskeltä. Minua pelottaa nykyään aikamme vauhtikristillisyys. En näe siinä aina paljoakaan hengellistä. Pelkään, että siinä on paljon ulkoaopittua jäljitelmää ja hyvin vähän Herran edessä saatua puhdasta aitoa kultaa. Ulkokuori on oikeannäköistä, mutta tuoreus puuttuu.

Mutta tuo yksinäisyys itsessään ei vielä riitä. Jeesus lisää, että Hän kuiskaa korvaamme jotain, mitä meidän tulee julistaa eteenpäin. Kuiskaus ei kuitenkaan kuulu kovassa melussa ja kiireessä. Meidän on saatava sisimpämme niin hiljaiseksi, että Jeesuksen kuiskaus kuuluu. Se ei kuulu hälyn ja kiireen keskellä. Koko Raamattu on täynnä kehotusta hiljentyä Herran edessä ja odottaa Häntä. On helppo pysähtyä ulkoisesti, mutta vaikeaa on saada sisin hiljaiseksi ja rauhalliseksi. Mutta se on välttämätöntä, jos haluamme kuulla tarkasti Hänen kuiskauksensa korvaamme.

Jeesuksen ääni kuuluu siis yksinäisyydessä ja pimeydessä hiljaisuuden keskellä. Saanko kysyä sinulta lukijani rehellisen kysymyksen: Milloin sinä viimeeksi kuulit tuon kuiskauksen korvaasi? Oletko kykeneväinen sisäisen elämäsi puolesta kuulemaan sen? Vai onko vauhdinhuuma tukkinut korvasi Hyvän Paimenen kuiskaavalta ääneltä ja vauhtisokeus vienyt näkökykysi?

Seurakunnan kokoukset ovat tärkeitä. Niitä ei tule laiminlyödä. Mutta ne eivät koskaan korvaa sitä hiljaista ääntä, minkä Jeesus tahtoo kuiskata korvaasi siellä, minne kukaan muu ei näe. Jumala harvoin puhui Raamatun uskonsankareille heidän palvelutyönsä tärkeimpiä asioita ylistyskokouksissa tai edes seurakunnan kokouksissa. Heistä jokainen joutui pimeyteen ja yksinäisyyteen, jossa he kuulivat Herransa äänen. Ja he joutuivat olemaan siellä juuri niin kauan, kun he kykenivät kuulemaan Hänen äänensä. Herralla oli aikaa odottaa heidän kypsymistään vastaanottokykyisiksi. Mutta sieltä pimeydestä he myös nousivat ja tulivat tuore ja elävä sanoma mukanaan päivänvaloon. Tuo pimeys ja yksinäisyys muovasivat heistä sen, jona me heidät tänään muistamme. 

Voi meitä, jos olemme kadottaneet tuon siunatun pimeyden ja hiljaisuuden, jossa voimme kuulla sen hiljaisen kuiskaavan äänen! Jeesuksella on aina ollut paljon asiaa omilleen, mutta Hänen omansa eivät ole aina kuulleet Hänen ääntänsä. Millainen olisikaan Suomi tänään, jos kautta aikain Jumalan lapset olisivat kuulleet Mestarinsa äänen omissa kammioissaan! Jolla on korva, se kuulkoon, mitä Henki seurakunnille sanoo.' (Ilm. 3:22)