Poika helvetissä

"Isä Aabraham, armahda minua... sillä minulla on kova tuska tässä liekissä!"

(Luuk. 16:24)

Nämä sanat saavat minut lähes kalpeaksi kauhusta. Katso hetken tuota tilannetta kanssani.

Poika helvetin esikartanossa

Uskovan suvun poika oli pelleillyt synnin kanssa, kunnes oli käynyt peruuttamaton vahinko. Koitti hetki, jolloin uskovien ystävien rukoukset eivät enää kantaneet. Esirukousten turvaverkko oli venynyt niin pitkälle kuin se tässä ajassa voi. Mutta nyt se repesi, ja poika tippui suoraan helvetin esikartanon liekkeihin. Kaikki oli hetkessä lopullisesti ohi. Ikuisuus hirvittävimmässä paikassa oli alkanut. Ikuinen tuska ja päättymätön vaiva. Miljardeja vuosia loppumattomasti helvetin liekeissä ilman lievitystä ja toivoa. Jumala ei koskaan enää kuulisi häntä.

Nyt hän näki isovanhempansa paratiisissa ja huusi häntä avuksi. Hän huusi kuin pieni lapsi, joka apua pyytäessään pääsee äidin ja isän lohdutuksen turviin. Mutta nyt mitään liennytystä ei annettu. Poika tiesi olevansa ikuisuuden yksin näissä liekeissä, mutta silti hän lapsen lailla parkaisi tuskaisen huudon isänsä puoleen. Mutta tuo huuto ei koskaan tulisi auttamaan häntä. Jumala, uskova suku eivätkä pastorit enää koskaan auttaisi häntä.

Helvetin esikartanon liekit nuoleskelivat pojan sielua samaan aikaan, kun hän huusi "Armahda minua!" Mutta ei armoa, ei lohtua, ei turvaa eikä enää ikinä myötätuntoa. Helvetin esikartano oli paikka, minne Jumala ei koskaan enää katsoisi. Tuolla pojalla oli helvetin esikartanossa oma loossinsa, jonne ei kavereita päästetty jakamaan samaa kohtaloa. Ei ollut kohtalotovereita eikä erätaukoa, jonka aikana saisi hiukan vetää happea.

Vastuumme

Jos me uskovina tiedämme tuon kaiken olevan totta, miksi me voimme elää niin kuin elämme? Miksi niin usein emme tunne pienintäkään surua niiden miljoonien puolesta, jotka ensi viikolla menevä helvetin esikartanon liekkeihin ikuisuudeksi? 

Onko Jumala meille edes todellinen, jos voimme elää tässä järjettömässä välinpitämättömyydessä sillä aikaa, kun ympärillämme ihmisiä kulkee tuohon paikkaan? 

Ja miten me uskallamme leikkiä ikuisuudellamme? Miten me uskallamme elää epärehellisyydessä, valheessa, puolisoja vaihtaen, pornon kanssa flirttaillen, aikamme tämän maailman tarjonnan perässä juoksemiseen ja Jeesusta niin käsittämättömän vähän kaivaten? Olemmeko kihloissa tämän maailman kanssa emmekä Jeesuksen morsian? Onko seurakunta naimisissa maailman kanssa? Se on aviorikosta Jeesusta kohtaan!

Miten me voimme rakastaa tätä maailmaa niin paljon ja kuvitella, että on jokin hyper-armo, joka vie meidät muuttumattomalla sydämellä taivaaseen? 

Miksi emme anna kaikkeamme Jeesukselle, joka on valmistanut pakotien helvetistä? Emmekö usko enää ikuisuuden olevan aivan askeleen päässä? Sanomme tuntevamme Hänet, mutta elämämme ja ajankäyttömme osoittavat Hänen olevan vain uskonnollinen illuusio - vain keppihevonen ja vakuutus, jonka olemme hankkineet varmuuden vuoksi, jos ikuisuus onkin totta. Myöntäkäämme, elämme aivan kuin emme uskoisi Häneen!

Siksi rukoukseni on tänään: Oi Herra maalaa ikuisuus silmiemme eteen! Näytä meille, miten lopullinen helvetti on. Varjele meitä leikkimästä synnillä ja armolla! Anna elämämme olla uhri sinulle, jonka kautta Sinä voisi tavoittaa kadotetut sielut, joilla on vielä toivoa. Hinnalla ei ole väliä. Maineella ei ole väliä. Ihmisten pilkalla, vainolla ja vihalla ei ole väliä, kunhan vain elämäni kautta edes yksi voisi välttää helvetin esikartanoon joutumisen.

Sinä

Tiedätkö ystäväni, ikuisuus alkaa ihan pian sinun kohdallasi. Kohtaat sen yksin. Ja ikuisuudessa ei armoa enää anneta. Armon pitäisi muuttaa sinut nyt, jos mielit välttää nuo helvetin esikartanon liekit. Niin. Sen armon, joka vapauttaa sinut synnin vallasta rakastamaan Jeesusta teoissa ja totuudessa.