Kun valo onkin pimeyttä

Ja keksiäkseen jotakin, mistä häntä syyttäisivät, kirjanoppineet ja fariseukset pitivät häntä silmällä... (Luuk. 6:7)

Ja hänen sieltä lähtiessään kirjanoppineet ja fariseukset rupesivat kovasti ahdistamaan häntä ja urkkimaan häneltä moninaisia, väijyen, miten saisivat hänet hänen sanoistaan ansaan. (Luuk. 11:53-54)

Nämä Jumalan Sanan "erikoisosaajat" pyrkivät kokouksiin kuulemaan Jeesuksen sanoja. He pyrkivät Jeesuksen lähelle ja istuivat usein niissä kokouksissa, joissa Jeesus opetti. Mutta heidän motiivinsa kuunnella saarnoja oli toisnlainen kuin muilla. He olivat kuulolla löytääkseen jonkun väärän sanan, jonka he voisivat tulkita oman mielivaltansa mukaan harhaopiksi. 

He olivat seurakunnan kokouksissa istuvia tuomareita, jotka eivät kuunnelleet aralla tunnolla Jumalan sanaa. Heidän sydämensä oli oman erinomaisuuden ja itserakkauden kovettama. He näkivät harhaa ja saatanan toimintaa siellä, missä itse Jumala toimi ennennäkemättömällä voimalla. Eivätkä he ainoastaan etsineet vikoja Jeesuksen toiminnasta vaan he vastustivat kaikin voimin Jeesusta. He tekivät kaikkensa, ettei Jumalan kansa menisi Jeesuksen luokse kuuntelemaan Häntä.

On surullista, että juuri fariseukset odottivat Messiasta. He odottivat tulevaa herätyksen ja vapautuksen aikaa, jonka Raamattu oli luvannut. Ja juuri he eivät tunteneet Messiasta. Messiaan toiminta ei ollut sellaista kuin heidän raamatuntulkintansa. He olivat omasta mielestään Raamatun erikoisosaajia ja Jumalan kansan loistavimpia lamppuja, vaikka he olivat todellisuudessa syvällä hengellisissä pimeydessä.

Kirkkain valo

He olivat omasta mielestään Siionin kirkkain valo. He olivat aidosti onnellisia siitä, etteivät olleet niin kuin muut. He säälivät ja surivat niitä, jotka eivät ymmärtäneet Raamatun oppia niin tarkasti kuin he näkivät.

He rukoilivat paljon. Ja rukouksissaan he kiittivät Jumalaa siitä, että he olivat opiltaan ja elämältään monta porrasta muita ylempänä. Heidän oppinsa kliinisyys oli todella kirjaimellista. He eivät hyväksyneet missään kohtaa Raamatunvastaisuutta. Tärkeintä oli toimia juuri niin kuin Jumalan sana sanoo. 

He rakastivat sydämestään etummaisia sijoja. Heidän oli pakko olla johtajia, koska omasta mielestään he tunsivat seurakuntaelämän nyanssit ja toimintatavat kaikista parhaiten. Kyllähän he osasivat näytellä nöyrää, mutta sydämessään he olivat hengellisen ylpeyden täydellisesti sokeuttamia ihmisraukkoja.

Ja tekiväthän he työtä. Voi miten paljon he kiersivät maita ja mantuja saadakseen yhden seuraajan itselleen. Ja tehdessään hänestä oman opetuslapsen, he tekivät tietämättään tuosta raukasta kaksinverroin pahemman helvetinlapsen kuin he itse olivat.

Heidän sokeutensa vuoksi koko Siionilta ja seurakunnalta meni etsikkoaika ohi. He eivät sallineet lampaiden mennä pelastuksen portista sisälle. He repivät Jumalan lammastarhaa. He olivat susia lammastenvaatteissa, jotka raatelivat seurakunnan pieniä karitsoja. Eivätkä he edes tienneet vastustavansa Jumalaa. Ei. Vaan he aidosti luulivat olevansa Jumalan kansan suurimpia totuuden airuita.

Eräs heistä sanoi: "Mutta tuo kansa, joka ei lakia tunne, on kirottu." (Joh. 7:49) Niin. Vain fariseusten tulkinta oli oikea. Ja kaikki ne olivat kirottuja, jotka eivät näheet Raamattua niin kuin he. Heillä oli oikeus omasta mielestään sivaltaa viimeinen tuomio ja kirota jokainen, joka poikkesi näkemykseltään heidän opistaan. Surullisinta oli, että todellisuudessa he itse olivat kaikista eksyneimpiä ihmisiä.

Armo ja rakkaus

Mutta voi teitä, te fariseukset, kun te annatte kymmenykset mintuista ja ruuduista ja kaikenlaisista vihanneksista, mutta sivuutatte oikeuden ja Jumalan rakkauden.. (Luuk. 11:42)

Heille Jumalan rakkaus, laupeus ja armo olivat täysin vieraita käsitteitä. He eivät ymmärtäneet niitä. He menivät kylmä laki ja armoton totuus edellä. He luulivat Jumalan palveluksen perustuvan omavoimaiseen itsensä paranteluun ja kliiniseen oikean opin jalostamiseen. He eivät tunteneet sitä totuutta, että kaikki Jumalan palveleminen perustuu rakkauteen, jonka Jumala ensin ihmisessä vaikuttaa Häntä itseään kohtaan.

Heille armo oli täysin utopiaa. Heille se oli miltei kirosana, koska he pelksivät sen vievän kansan harhaan ja laittomuuteen. Eivätkä he tunteeneet Raamatun ihaninta totuutta siitä, että Jumalan armo on ainut voima maailmankaikkeudessa, joka voi vapauttaa ihmisen synnin kirouksen alta. Jumala oli heille vain vaatija ja tuomari, eikä Isä ja Vapahtaja.

Heille Jumalan palvelus oli omavoimaista tekohin perustuvaa kylmää oppikiivailua, jonka hedelmänä oli katkera kiivaus ja riitaisuus. Heidän lähellään Jumalan valtakunnan asiat muuttuivat riidoiksi, väittelyiksi ja kiivailuiksi. Ja jos joku nousi seurakunnassa heitä näkyvämmälle paikalle, he tulivat kateelliseksi ja yrittivät kampittaa lähimmäisen puhumalla pahaa tuosta Jumalan palvelijasta. 

Paras tapa mustamaalata Jumalan palvelija, oli etsiä hänestä jokin sana, joka voitiin ymmärtää valheellisesti tarkoituksella väärin. Näin saatiin luotua hyvä syy ristiinnaulita väärin perustein tarpeen vaatiessa vaikkapa Jumalan Poika ristille.

Fariseukset tänään

Ei ole valitettavasti mitään uutta auringon alla tänäänkään, mitä farisealaisuuteen liittyy. 

Meidän joukossamme on edelleen niitä ihmisiä, jotka ovat oman erinomaisuutensa ja tarkkanäköisyytensä paisuttamia. He ovat kokouksissamme ottaneet itselleen yleisen tuomarin, poliisin tai syyttäjän roolin, ja he näkevät milloin mitäkin harhaoppia niissäkin paikoissa, joissa sitä ei ole. 

Jos heidän näkemyksensä ja egonsa eivät saa seurakunnissa tarpeeksi suurta näkyvyyttä ja äänialaa, he perustavat salaa opposition, puolueen, eriseuran ja jopa lahkomaisen kuppikunnan, jonne erityisesti nuoret ja kokemattomat lampaat ovat vaarassa joutua. He osaavat manipuloinnin sekä rakkautta jäljittelevän käyttäytymisen, jonka takana on vain halu eristää Jumalan laumaa:

Heillä on intoa teidän hyväksenne, mutta ei oikeata; vaan he tahtovat eristää teidät, että teillä olisi intoa heidän hyväksensä. (Gal. 4:17)

Heillä on siis valtavasti intoa seurakuntalaisten hyväksi, mutta takana on petollinen ajatus käyttää hyväuskoisia lampaita oman edun ja aseman pönkittämiseen. He haluavat eristää Jumalan seurakunnasta lampaat oman oppinsa valtaan ja lopuksi tehdä heistä omia opetuslapsiaan.

Heillä on toki oma oppi, joka löyhästi perustuu Raamattuun, aivan kuin fariseuksilla, mutta ylpeytensä vuoksi he ovat sokeita eivätkä näe totuutta. Ja teitämättään he hajottavat Jumalan työtä, vaikka luulevat edistävänsä sitä.

Riivaajien viisaus

Lueppa hyvin tarkkaan seuraavat jakeet:

Mutta jos teillä on katkera kiivaus ja riitaisuus sydämessänne, niin älkää kerskatko älkääkä valhetelko totuutta vastaan. Tämä ei ole se viisaus, joka ylhäältä tulee, vaan se on maallista, sielullista, riivaajien viisautta. Sillä missä kiivaus ja riitaisuus on, siellä on epäjärjestys ja kaikkinainen paha meno. Mutta ylhäältä tuleva viisaus on ensiksikin puhdas, sitten rauhaisa, lempeä, taipuisa, täynnä laupeutta ja hyviä hedelmiä, se ei epäile, ei teeskentele.(Jaak. 3:14-17)

Ihminen voi olla seurakunnassa oikean opin airueena esiintyvä kiivailija. Mutta jos hänellä on katkera kiivaisuus ja riitaisuus, hän ei ole Jumalan asialla. Jos hänen toimintansa saa epäjärjestystä, hän on hajottajan asialla, eikä Jumalan asialla. Jumala ei eristä pois seurakunnasta eikä saa aikaan riitaa ja hajaannusta.

Seurakunnasta eristäminen, epäjärjestyksen ja eriseurojen tuottaminen on lihan teko (Gal. 5:19-21), eivätkä sellaisen harjoittajat Raamatun mukaan peri Jumalan valtakuntaa. 

Kokoukset vain pahentavat

"... kokoontumisenne ei tee teitä paremmiksi, vaan pahemmiksi." (1.Kor.11:17)

On ihan oikeasti mahdollista, että yhteiset kokoukset tekevät kuulijoiden tilan pahemmaksi eikä paremmaksi. On mahdollista, että tänä Youtube-saarna ja some-kulttuuri- aikana voidaan valita saarnatuotanto vain palvelemaan omaa lihallista mieltä. 

Saarnoja on mahdollista valita sen mukaan, mikä pönkittää ihmisen uskonnollisen lihan farisealaista mielenlaatua. Tämä on korvasyyhyyn saarnaamisen toinen äärilaita. Valitaan sellainen puhuja, jonka sanat kutittavat oman uskonnollisen lihan korvasyyhyä mahdollisimma syvältä. Tämän seuraus on väittömästi se, että saarnat paisuttavat eivätkä murra ihmistä. Saarnat tekevät ihmsiestä joka kerta vain asteen verran ylpeämmän fariseuksen. Tällainen saarnojen kuuntelukulttuuri tekee ihmisestä vakuuttunemman omasta erinomaisuudestaan, ja siksi ne ylpistävät ihmistä.

Kun saarnat valitaan vaistonvaraisesti vahvistamaan ihmisen omaa lihallista oikeassaolemisen tarvetta, niistä tulee voimanlähde yhä suuremmalle harhaanmenolle. Alamäki vain jyrkkenee, koska Jumala on ylpeitä vastaan. Vain nöyrille Hän antaa armon. Jumala sallii joskus ihmisen ylpeydessään mennä harhaan. Uskonnollinen ja farisealainen liha menee varmuudella harhaan, vaikka kuinka olisi varma omasta erinomaisuudestaan. Ja vaikka kuinka näkisi harhaopit ja oikeat opit omasta mielestään tarkasti, hengellinen ylpeys tulee lopulta kaatamaan väistämättä jokaisen uhrinsa. Ja kaatakoon vain! Hyvä on havaita oma ylpeys ajassa eikä ikuisuudessa.

Parannus

Jeesus kehotti kavahtamaan fariseusten hapatusta ja oppia. Siis sitä mielenlaatua ja henkeä, joka tietämättään vastustaa Jumalaa, vaikka luulekin palvansa Häntä. Huoruudesta ja juoppoudesta on helppo tehdä parannus, koska nämä synnit ovat näkyviä. Mutta miten tehdä parannus farisealaisesta hapatteesta ja hengestä? Sitä nimittäin ei näe. Fariseus nimittäisn saattaa nähdä muut ihmiset fariseuksena ja itsensä heidän uhrinaan.

Jumala otti kerran erään Saulus Tarsolaisen fariseuksen kiinni. Hänellä ei ollut ulkosia syntejä. Päivävastoin. Hän oli tehnyt parannuksen kaikista ulkoisista paheistaan. Hän tahtoi kirjaimellisesti noudattaa Jumalan sanaa. Hän oli tuon ajan "palava nuori Sanan mies" niin kuin joku saattaisi häntä kutsua.

Hän vastusti kaikkea väärää, joka nostettiin hänen raamatuntulkintansa rinnalle. Hän puuskui vihaa, kiivautta ja katkeraa vihaa niitä kohtaa, jotka eivät nähneet Raamattua niin kuin hän näki.

Saulus ei koskaan olisi voinut tehdä parannusta, ellei Jumala olisi armossaan pysäyttänyt häntä voimakkaalla tavalla. Jumala avasi Sauluksen sisäiset silmät näkemään, että koko hänen elämänsä oli pelkkää Jumalan vastustamista, vaikka Saulus luuli palvelevansa Jumalaa. Siksi Saulus, myöhemmin Paavali, toteaa:

Luulin minäkin, että minun tuli paljon taistella Jeesuksen, Nasaretilaisen, nimeä vastaan.. (Apt. 26:9)

Hän tosiaan myöhemmin sanoi luulleensa. Se valo, mikä Sauluksessa oli, oli pimeyttä. Suurin pimeys ei ole huoruutta, huumeita tai tappamista. Suurin pimeys on luulla palvelevansa Jumalaa, vaikka todellisuudessa vastustaa Häntä.

Ainoastaan Jumalan armo voi pysäyttää fariseuksen. Ainoastaan Jumalan käsittämätön rakkaus eksyksissä olevaa kiivailijaa kohtaan voi tuoda hänet oikealle tielle.

Mutta voi miten katkeraa on, kun fariseuksen silmät viimein avautuvat. Saulus ei juonut eikä syönyt useaan päivään ja lopulta meni vuosiksi Arabiaan rauhoittumaan. Oli löydettävä armon perusta entisen ylpeyden tilalle. Oli vakuututtava, että on olemassa vielä armo, joka riittää häntäkin kohtaan. Ja kyllä se riittää, kun ihminen nöyrtyy ja tunnustaa syntinsä ja pimeytensä.

Lopuksi

Hedelmistään puu tunnetaan sanoo Jeesus. Fariseuksen hedelmät ovat: kiivaus, riitaisuus, eriseurat, riidat, kovuus, ylpeys, ensimmäisten sijoijen etsiminen, vikoilu, nuorien lampaiden eristäminen pois seurakunnasta, ulkokultainen lipevä rakkaus, saarnojen kuuntelu valikoidusti oman erinomaisuuden pönkittämiseksi, vakuuttuneisuus muiden harhasta ja omasta erinomaisuudesta.

Näitä voisi luetella vaikka millä mitalla. Joskus on hyvä pysähtyä ja tarkata rehellisesti omaa hedelmää.Vaatii äärimmäistä nöyryyttä ja armoa saada myöntää olevansa hengelliseen pimeyteen joutunut fariseus. Vain Jumalan käsittämätön armo voi saada hänet parannukseen.

Entinen fariseus sanoi kerran näin:

".. minut, entisen pilkkaajan ja vainoojan ja väkivallantekijän. Mutta minä sain laupeuden, koska olin tehnyt sitä tietämättömänä, epäuskossa; ja meidän Herramme armo oli ylen runsas, vaikuttaen uskoa ja rakkautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa.

Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin.

Mutta sentähden minä sain laupeuden, että Jeesus Kristus minussa ennen muita osoittaisi kaiken pitkämielisyytensä, esikuvaksi niille, jotka tulevat uskomaan häneen, itsellensä iankaikkiseksi elämäksi." (1.Tim. 1:13-16)

Sinua ei ole hyljätty

Joskus uskovainen ihminen voi langeta todella syvästi ja perusteellisesti. Kun ihminen antaa lihan mielelle vallan, ei ole mitään rajaa sillä saastan määrällä, mikä uskovankin elämään voi tulvia.

Tämän kysymyksen edessä olen ollut viime kuukausina ahtaalla: Mikä on se lohdun sana äärimmäisen rumasti ja syvästi langenneelle ihmiselle? Kun tällainen tuhlaajapoika tai tyttö tulee kotiin, hänen on joskus hyvin vaikeaa uskoa itselleen armoa. Olen sen itse nähnyt ja kuullut. En voi kertoa yksityiskohtia enempää, mutta uskon sen joukon olevan liian  suuri, jotka eivät uskalla enää lähestyä Jumalaa saatikka seurakunnan ovia. Maine on mennyt ja puhtaus kadotettu. Kymmenien yritysten jälkeen ei ole enää kyetty nousta. Ei ole uskoa eikä voimaa. Ja jos seurakunta muistuttaa menestyvien liikemiesten kerhoa tai trendikästä muotiklubia, ei ole ihme, että masentuneella ja perinpohjin epäonnistuneella ihmisellä jää helposti seurakunnan ovi avaamatta.

On myös sellaista opetusta, jossa armonlähde nostetaan niin korkealle, ettei uupunut sielu sinne jaksa yltää. Jos julistetaan pelkkää parannusta, ihminen jää omien voimiensa varaan yksin seisomaan syntitaakkojensa kanssa. Tarvitaan evankeliumi ja Jeesus, syntisten ystävä, joka nostaa uupuneen syntisen lähteelle juomaan.

On monia, jotka tahtovat tehdä parannuksen. Heidän sydämensä on murtunut, he tahtovat hylätä syntinsä ja he tahtovat koko sydämestään muutosta elämäänsä. Mutta ei ole ketään, joka taluttaisi lähteelle. ja oma sydän syyttää alati: ”Et kelpaa Jumalalle enää. Olet liian kaukana. Etsikkoaikasi on ohi. Olet tehnyt anteeksiantamattoman synnin. Ei ole toivoa.” Jos tällaiselle ihmiselle huutaa parannusta, ei se auta mitään. Parannus ei yksistään riitä. Vaikka kuinka tekisi parannusta, ilman Jeesusta ja Golgatan armoa, ihminen jää syntitaakkojensa alle.

Saastainen samarialainen

Ja kun hän oli matkalla Jerusalemiin, kulki hän Samarian ja Galilean välistä rajaa.  hänen mennessään erääseen kylään kohtasi häntä kymmenen pitalista miestä, jotka jäivät seisomaan loitommaksi; ja he korottivat äänensä ja sanoivat: "Jeesus, mestari, armahda meitä!" Ja heidät nähdessään hän sanoi heille: "Menkää ja näyttäkää itsenne papeille." Ja tapahtui heidän mennessään, että he puhdistuivat. Mutta yksi heistä, kun näki olevansa parannettu, palasi takaisin ja ylisti Jumalaa suurella äänellä ja lankesi kasvoilleen hänen jalkojensa juureen ja kiitti häntä; ja se mies oli samarialainen. Niin Jeesus vastasi ja sanoi: "Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän ovat? ollut muita, jotka olisivat palanneet Jumalaa ylistämään, kuin tämä muukalainen?" Ja hän sanoi hänelle: "Nouse ja mene; sinun uskosi on sinut pelastanut." (Luuk. 17:11-19)

Hän tiesi oman saastaisuutensa. Hän oli aikanaan jättänyt kotinsa, seurakuntansa ja perheensä vain siksi, koska hän oli tullut liian saastaiseksi elääkseen seurakunnan tai Jumalan kansa yhteydessä. Ja tuomitsihan Jumalan sana hänet hyvin selvästi. Jos kuka tahansa lähestyi häntä, hänen oli heti huudettava ”Saastainen, saastainen!”

Hän eli kaukana Jumalan kansasta vailla toivoa. Hän olivat kuolemaantuomittu, jota sen ajan juutalaiset papit eikä rabbit voineet opetuksillaan auttaa. Hän ei saanut lähestyä temppeliä eikä seurakuntaa; hän oli hylätty joka taholta. Hänen henkensä, sielunsa ja ruumiinsa olivat sairaat. Eikö edes Jumalakaan enää voisi häntä auttaa? Tuomitsihan Mooseksen laki hänet viettämään hylättynä lopun elämänsä, ellei jostain käsittämättömästä syystä tapahdu ihmettä. Tämä saastaisuus on niin syvää ja parantumatonta, että siitä ei yleisesti ottaen kukaan tule terveeksi.

Jeesus

Nyt hän näkee Jeesuksen. Hän ei uskaltanut edes lähestyä häntä. Hän ajatteli, että hänellä ei ole enää siihen oikeutta. Hän pelkäsi lähestyä Vapahtajaansa. Kun ei kerran seurakunta eikä Jumalan kansakaan hyväksy niin ehkä ei Jeesuskaan enää hyväksi. Uskonnollinen maailma ja Mooseksen laki oli tehnyt täysin selväksi, ettei paluuta seurakuntaan olisi noin saastaisena. Ehkä Jeesuskaan ei enää ottaisi luokseen näin saastaista.

Kuitenkin tämä hyljätty samarialainen tietää, että siinä kulkee nyt hänen ainut toivonsa. Joku oli kertonut ihmeellisestä Parantajasta, jolla on valtuudet päästää saastainen siteistään, häpeästään ja tehdä hänet puhtaaksi.

En tiedä kuinka paljon tuo saastainen samarialainen uskoi puhdistuvansa, mutta hän huusi avuksi Herran Jeesuksen nimeä. Sydän ei uskaltanut tulla lähelle, mutta huutaa se uskalsi. Niin kuin hukkuva tarttuu viimeisillä voimillaan pelastusrenkaaseen, niin tämäkin saastaansa hukkuva ihminen tarttui kiinni Jeesukseen niillä uskon ja voiman rippeillä, jotka hänellä oli jäljellä. Ehkä hän muisti lapsuudesta tutun Jooelin kirjan lupauksen: ”Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu.”

Nyt tulee ilmi Jeesuksen sanojen valtava voima. Jeesus sanoi hänelle yhden lauseen ja se riitti. Mutta spitaalisten oli uskottava se. Oli lähdettävä liikkeelle Jeesuksen sanojen mukaisesti. Oli otettava uskon askel Jumalan sanan varassa. Oli uskottava, että armo on todellakin niin suurta ja ihana. Armo alkaa siitä, kun ansioita ei enää ole. Vaikka saasta tuntui ja näkyi edelleen olemuksessa, oli astuttava Jeesuksen sanojen mukaista tietä eteenpäin. Hän tahtoi uskoa tuohon armoon, jonka Jeesus sanoillaan lupasi.

Ja pikkuhiljaa alkoi tapahtua, kun samarialainen uskoi Jeesuksen sanan todeksi. Hän puhdistui. Ei sitä heti huomannut, mutta yhtäkkiä askeleita ottaessaan hän havaitsi, että saasta ja lika olivat pois. Ja niin huomasivat hänen ystävänsäkin. Mutta samarialainen ei jatkanut enää matkaansa papiston suurennuslasien alle. Olihan hänellä vääräoppisen leima otsassaan. Hän ei ymmärtänyt teologisesti kaikkia niin kuin oikeaoppinen papisto ymmärsi. Ei hän halunnut mennä sinne asti. Hänhän oli puhdas ilman pappien katseitakin. Hän ei tarvinnut heiltä todistusta puhdistautumisestaan, koska Jeesuksen todistus ja sanat riittivät vakuudeksi. Ja niin hän kääntyi ja meni Jeesuksen luokse.

Merkillistä kuitenkin oli, että vain juuri tämä, niin monin tavoin puutteellinen samarialainen, päätyi Jeesuksen luokse toisin kuin ne muut yhdeksän. Siellä hän pääsisi armollisen ja anteeksiantavan katseen alle. Siellä ei tarvitsisi pelätä menneisyyttä. Sieltä alkaisi uusi tulevaisuus. Ja niin samarialainen löysi armon Jeesuksen jalkojen juuressa ja sai kuulla ihanat armonsanat: "Nouse ja mene; sinun uskosi on sinut pelastanut."

Heitä on liian paljon

Heitä on aivan liian paljon Suomessakin, jotka eräänä päivänä jäivät pois keskuudestamme. He eivät täyttäneet sitä mittaa, jota seurakunta ja ystävät vaativat. Ja niin he jäivät pois. Tuli lankeemus. Tuli toinen lankeemus. Ja loppujen lopuksi maailma ja synti ottivat vallan.

Tänään he istuvat elämänsä tuhkakasan päällä toivoen kuolemaa itselleen. Mutta he eivät uskolla avata iäisyyden ovea itse, koska tietävät, että Jumala on ja kuoleman jälkeen tulee tuomio. Heidän elämänsä on helvettiä jo nyt, eikä ikuisuus lupaa parempaa.

Raamatun Jumala on heille suuri ja pelottava tuomion Jumala. Heille maalattiin kerran Jeesus mustilla väreillä. Nyt he lukevat Raamatusta sen, minkä vihollinen tahtoo heidän valheellisesti uskoa: ”Ei ole toivoa. Olet tehnyt anteeksiantamattoman synnin. Kuole pois. Sinulle ei ole oikeutta lähestyä enää Jeesusta. Hänen verensä ei enää riitä.” Sitä virttä perkele on opettanut näille raukoille jo vuosia. Ja se on opittu liian hyvin. Eikä sitä ole vain opittu vaan se on uskottu ja valheesta on tullut kuin myrkky sielulle. He eivät uskalla enää avata Raamattua eikä lähestyä Jumalaa. He uskovat, että kaikki on menetetty.

Jokainen

Ja on tapahtuva, että jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu. (Apt. 2:21)

Tämä on Uuden ja Vanhan Testamentin lupaus, johon jokainen hukkuva saa tarttua. Niin kuin tuo saastainen samarialainen pelastui Huutamalla avuksi Herran Jeesuksen nimeä, niin pelastut sinäkin. Jokainen, joka huutaa Jeesusta avuksi elämänsä raunioille, pelastuu. Jokainen tarkoittaa jokaista. Kukaan ei ole suljettu tuon sanan ulkopuolelle. Tuo jokainen tarkoittaa syviten ja sairaimminkin langennutta. Kunhan vain hän sydämestään huutaa avuksi Herran Jeesuksen nimeä, hän pelastuu. Ei siinä määritellä, millainen tausta on tai mitä on tullut tehtyä. Lupaus koskee jokaista. Toissijaisia ovat pappien, kirkkokuntien, herätysliikkeiden ja eri lahkojen teologiset linjavedot. Oikea oppi verjellee, mutta Jeesus pelastaa jokaisen, joka sydämestään huutaa Häntä avuksi.

Tutki Jeesuksen elämää. Jokainen, joka huusi avuksi Hänen nimeä, sai avun. Aivan jokainen. Ne, jotka eivät tahtoneet huutaa Häntä avuksi, eivät pelastuneet. Mutta jokainen, joka huusi, pelastui.

Niin kuin tuo samarialainen uskoi Herran sanan, niin sinäkin saat uskoa. Hän ei heitä ketään pois, joka lähestyy Häntä. (Joh. 6:37) Ei ketään! Vaikka sinulta tuntuisi toiselta, usko Jeesusta enemmän kuin sydäntäsi, perkelettä tai uskonnollista maailmaa. Jeesuksen Sanat ratkaisevat kohtalosi, ei mikään muu taho.

Ja kun alat uskoa Raamatun lupauksen todeksi, huomaat jo matkalla, että valo alkaa lisääntyä. Saasta alkaa poistua ja toivo palaa elämääsi. Jeesus on sinut pelastanut. Kun huusit Häntä avuksi, lähestyit Häntä ja uskoit Hänen sanansa, olit siitä hetkestä lähtien puhdas.

Se on jo Jumalan työtä, että tahdot huutaa Häntä avuksi. Jumala ei ole sinua hylännyt. Kukaan ei huuda Häntä avuksi, ellei Hän itse ole jo vaikuttanut sitä. Se on Isä, joka nytkin vaikuttaa sydämessäsi kaipuun puhtauteen. Ei se ole perkele tai lihasi vaan Isäsi. Ja silloin sinun ei tarvitse kuin vastata tuohon kutsuun ja lähteä liikkeelle. Huuda avuksi Jeesusta niin pelastut.

Kaikesta synnistä

Mutta jos me valkeudessa vaellamme, niinkuin hän on valkeudessa, niin meillä on yhteys keskenämme, ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä. (1. Joh. 1:7)

Kun tulet Jeesuksen valoon, Hänen verensä puhdistaa kaikesta synnistä. Siinä on sinulle Hänen teologiansa, jonka saat uskoa saastasi päälle.

Sinä kyllä tiedät varsin hyvin saastasi, tahdot hylätä sen ja tahdot muutosta, mutta sinulla ei ole ollut uskoa tarttua armoon. Ehkä joku on nostanut armon kynnyksen niin korkeaksi, että uupunut sielusi ei ole jaksanut nousta sen yli. Mutta kuule nyt, miten Jumalan Poika tänään tahtoo laskea armon kynnyksen sinun eteesi yhden huudon päähän! Jokainen, joka huutaa avuksi Herran Jeesuksen nimeä, pelastuu. Hän ei heitä ikinä yhtään luotansa pois. Niin ei ole koskaan tapahtunut. Hänen verensä puhdistaa saastaisen lunta valkeammaksi. Kaikesta synnistä – Hän lupaa. Tartu Hänen sanoihinsa ja usko ne. Silloin löydät takaisin kotiin ja sielusi saa rauhan.

Viesti helvetin esikartanosta

Minulla on sydäntämurtava viesti sinulle. Viesti on eräältä lähimmäiseltämme, jonka viimeisen toiveen välittäjänä tahdon toimia. Viesti on sinulle. Viesti on välitetty syvimmän sieluntuskan ja epätoivoisimman rukouksen kautta sinulle. Tuskaa, joka lähimmäisemme viestin takana on, ei voi kukaan meistä ymmärtää.

Lähimmäisemme ei pääse kuitenkaan itse kertomaan tätä viestiä sinulle. Hän on nimittäin helvetin esikartanossa odottamassa tuomiopäivää. Helvetin esikartanosta ei normaalisti tule viestejä. Tämä on kuitenkin ainut ajanrajan varmuudella lävistänyt aito viesti. Siksi ottakaamme se varteen mitä suurimmalla vakavuudella.

Onnellinen mies

Viestin toimeksiantaja, muuan mies, oli aikanaan onnellinen ja iloinen mies. Häntä oli siunattu taloudellisella menestyksellä. Hänellä oli aikanaan kaikki hyvin. Mitään ei puuttunut.

Hän oli syntynyt viiden veljensä kanssa sukuun, jossa oli ihmiskunnan historian vanhurskaimpia ja hurskaimpia uskonsankareita. Uskonasiat olivat hyvin tuttuja hänelle nuoruudesta asti. Heillä oli Raamattu ja sen pelastussanoma tunnettiin. Sanoma parannuksen välttämättömyydestä syntien anteeksisaamiseksi oli enemmän kuin tuttu totuus. Tiedettin, että Herra ottaa vastaan syntisiä, kunhan he ensin kääntyvät pois synneistään palaavat Herran luokse.

Venäläinen ruletti

Ystävävämme kuitenkin eli elämänvirran menestyksen aallonharjalla. Hänen elämänsä oli niin täynnä iloa, menestystä ja onnea, että sanoma parannuksesta ja Herran armosta jäi taka-alalle. Kuitenkin hänellä veljiensä kanssa oli jatkuvasti tiedossa, että tämä elämä loppuu joskus ja ikuisuus voi alkaa milloin vain. He tiedostivat sen asian, että parannus on tehtävä ajoissa. Mutta elämänvirran huuma voitti ja sokaisi ystävämme ajantajun. Parannus siirtyi aina tuonnemmas. Etsikkoaikoja tuli ja meni, mutta elämä jatkui täynnä iloa ja loistoa. 

Eräänä päivänä tapahtui jotain karmeaa. Ystävämme viisi veljeä saivat sydäntä murtavan suru-uutisen. Heidän rakas kuudes veljensä oli yllättäen kuollut. Kuin salama kirkkaalta taivaalta, aivan kuin veitsellä leikaten, kuudennen veljen elämänlanka oli katkennut. Viesti mursi tuon suvun. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Rakas veli oli poissa. Lopullisesti.

Ikuisuus alkaa

Ystävämme heräsi tuonelassa suurissa tuskissa. Hän anoi armoa, mutta liian myöhään. Hän tiesi heti, mitä oli tapahtunut. Hän oli leikkinyt Jumalan kutsun kanssa. Hän oli siirtänyt parannusta liian kauan ja mennyt etsikkoaikansa ohi. Jumala oli antanut armonajan hänelle, mutta hän oli pitänyt sen halpana. Ja nyt kaikki oli ohi. Enää ei olisi koskaan mahdollisuutta kokea armoa. Enää ei koskaan voisi tehdä parannusta.

Hänen simiensä ohi vilisee tuonelassa hänen perhekuntansa kuin kuvanauhalta: "Ovatko hekin pian täällä?", hän ajattelee. Hän nimittäin tiesi, että nämä sietämättömät tuskat noissa helvetin esikartanon liekeissä olivat odottamassa hänen jumalattomia veljiään, elleivät he tekisi ajoissa parannusta.

Viimeinen toive

Ystävämme esittää viimeisen rukouksen, johon Jumala suuressa armossaan vastaa suurella voimalla. Mies pyytää, että joku kuolleista herätettynä menisi kertomaan hänen rakkaille viidelle veljelleen, että on tehtävä ajoissa parannus, ettei joutuisi nohin liekkeihin, joissa heidän veljensä nyt kitui. 

Jostain ihmeellisestä syystä Jumala vastasi tähän rukoukseen parhaalla mahdollisella tavalla. Hän ei lähettänyt kuollutta ihmistä välittämään tätä viestiä vaan oman Poikansa. Jeesus tuli ja kertoi meille tämän miehen elämän ja ikuisuuden suuren tragedian. Hän kertoi Luukkaan evankeliumin 16. luvussa koko stoorin. Hän kertoi miehen tuonelan liekeissä lausutut sanat ja tuskaiset avunpyynnöt. Miehen pyyntöön vastattiin syvemmin kuin hän koskaan osasi edes toivoa. Jeesus ei välittänyt hänen tuskaista viimeistä toivettaan ainoastaan viidelle veljelle vaan koko ihmiskunnalle.

Sanoman ydin

Tämä mies on ihan oikeasti elänyt joskus. Jeesus nimittäi aloitti tuon miehen elämänstoorin sanoilla:  "Oli rikas mies..." (Luuk. 16:19) Hän siis oli kerran täällä maan päällä.

Mutta nyt hän on ollut jo ainakin 2000 vuotta helvetin esikartanossa odottamassa tuomiopäivää. Kovia sanoja? Niin on, mutta Jeesus kertoi ne meille varotuksena. Ja tuo rikas mies itse pyysi, että joku varottaisi, ettei kukaan joutuisi noihin liekkeihin. Kyse ei ole väliaikaisesta rangaistuksesta vaan iankaikkisesta rangaistuksesta. Näin Raamattu sanoo.

Meitä on varotettu nyt, mitä suurimmalla voimalla. Jumalan Poika itse on välittänyt meille kadotetun miehen viimeisen pyynnön: Kertokaa eläville, että helvetti on totta ja taivas on totta! Tämä totuus ei muutu valheeksi, vaikka et uskoisi tänään sitä. Totuus ei muutu sinun eikä minun mielipiteiden mukaan. Totuus on totuus, vaikka kukaan ei sitä uskoisi. Helvetti ja taivas on totta. Yhtä todellisia kuin elämämme täällä maan päällä. 

Nyt tuon viestin sanoma on saavuttanut sinut. Kadotettu mies tuonelassa antoi kerran pyynnön ja tuo viesti on nyt tullut sinulle. Hänen rukoukseensa on vastattu. 

Mikä neuvoksi?

Luukkaan evankeliumin 15. luku antaa yksinkertaisen vastauksen. Jeesus sanoo nämä sanat:

"Minä sanon teille: samoin on ilo taivaassa suurempi yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen, kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä vanhurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse." (Luuk. 15:7)

Kun luet miehen tragediaa, huomaat hänen pyytävän tuonelassa, että joku kertoisi hänen veljilleen, että heidän on tehtävä parannus. Niin, ei Jumalaan uskominen ja Raamatun arvostaminen riitä vaan on tehtävä nimenomaan parannus - siis hylättävä synti ja maailmallisuus. 

Jeesus etsii nyt sinua. Hän tahtoo, että tulet parannukseen. Olet ehkä uskonnollinen uskovan kodin lapsi, mutta tahdot toteuttaa lihasi himoja säilyttäen kuitenkin uskonnolliset kulissit. Sinulta puuttuu parannus, koska synti on liian kivaa. Haluat molemmat: maailman ja taivaan. Se ei ole mahdollista. Et voi palvella kahta herraa. 

Tiedätkö, että Jeesus on maksanut ristillä täyden hinnan synneistäsi? Hän antaa voiman muutokseen. Sinun valintasi on, tahdotko luopua syntielämästäsi ja antautua Jeesuksen pelastettavaksi. Ilman parannusta Jeesus ei hyödytä sinua millään tavalla. (Apt. 3:19)

Parannus on pelastuksen ensiaskel, joka siis tunnetaan helvetin esikartanossa. Jokainen siellä kituva kadotettu sielu tekisi parannuksen, jos vielä saisi elämänsä takaisin. Ethän sinä enää siirrä parannustasi tuonnemaksi?

Sanoma syksyltä 2014

Mieleeni muistui äskettäin näky, jonka näin syksypuolella vuonna 2014.

Olin poikani huoneessa rukoilemassa. Tuohon aikaan tapanani oli hiljentyä poikani nukuttamisen yhteydessä ja rukoilla Herraa siinä pimeässä huoneessa. 

Eräänä iltana rukoillessani silmieni eteen tuli välähdyksenomaisesti näky. Se oli hyvin selvä enkä koskaan ollut nähnyt mitään vastaavaa. Tämä sama näky toistui kahtena iltana peräkkäin, jos oikein muistan. Näky ei ollut pitkäkestoinen mutta sillä tavalla selkeä, että näen sen edelleen silmieni edessä, jos tahdon.

Tässä näky:

Oli Lounas-Suomen kartta. Tarkkoja maakunta rajoja en osaa sanoa mutta sisämaahan päin se ulottui jonkin matkaa. Kartta oli melko pimeäsävytteinen mutta siellä täällä paloi pieniä liekkejä. Aivan kuin kynttilänliekkejä tai tulitikun tulen tapaisia pieniä liekkejä. Ne olivat paikkakuntien kohdilla kartassa aivan kuin kartassa olevat "pallot", mutta nyt ne oli korvattu liekeillä. Liekkien määrää en osaa sanoa mutta varmasti toistakymmentä niitä oli reilusti. Tiesin, että yksi liekki kuvaa yhtä kaupunkia tai kuntaa tai asuinaluetta Lounais-Suomessa.

Siihen näky päättyi.

Omaa pohdintaa

Aluksi ajattelin jonkin aikaa, että tämä näky koskee minua, mutta nyt olen ajatellut, että ehkä se tarkoittaa laajempaa kokonaisuutta. Ehkä Jumala on pimeän ajan koittaessa sytyttämässä uskovia ympäri Lounais-Suomen.

Itse ajattelen, että kaikki alkaa kammioista Herran edestä - yksinäisyydestä ja Jeesuksen uudelleen löytämisestä. Kun moni herää rukoilemaan, tulet yhdistyvät ja Herra pääsee puhaltamaan tultaan pimeän ajan keskelle. Ehkä kaikki alkaa rukousherätyksenä hyvin pienestä. Voi olla, että tuleva herätys on hyvin erilainen kuin olemme ajatelleet. Voi olla, että kaikki suunnitelmamme menee kerralla uusiksi. Näemme vain Jumalan käden toimivan, eikä yhdelläkään ihmisellä ole muuta osaa siinä muuta kuin armahdetun syntisen ja ansiottoman palvelijan osa. Voi myös olla, että seurakuntien toiminta palaa jossain vaiheessa sinne, mistä se alunperin lähti - koteihin.

Koettele näky Herrasi edessä ja pidä se, minkä koet oikeaksi ja hyväksi

Seurakunta ilman Jeesusta

Jeesus Kristus sanoo Laodikea seurakunnalle seuraavaa:

Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai palava! Mutta nyt, koska olet penseä, etkä ole palava etkä kylmä, olen minä oksentava sinut suustani ulos. Sillä sinä sanot: Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse; etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston. (Ilm. 3:15-17)

On aluksi hyvä muistaa tuosta seurakunnasta muutama asia. Kyseessä ei ollut porttokirkko eikä epäterve äärikarismaattinen seurakunta. Kyseistä seurakuntaa ei nuhdella harhaopeista eikä ulkoisista tekosynneistä niin kuin Tyatiran ja Pergamonin seurakuntia. Kyseessä on alkuseurakunnan ajan paikalliseurakunta, jolle ylösnoussut Jeesus Kristus antaa kirjeen. On myös hyvä muistaa, että muutama vuosikymmen aikaisemmin apostoli Paavali oli kirjoittanut heille ainakin kaksi kirjettä. Seurakunnan perusta oli aikanaan siis valettu lujalle pohjalle. Oli oikea veren evankeliumia, oikeaoppinen ja karismaattisuus.

Saavutettu uskon taso

Seurakunta oli hyvin tyytyväinen itseensä. Oli saavutettu sellainen uskon ja apostolisen opin taso, että voitiin koko seurakuntana huokaista ”emme tarvitse enää mitään”. Oli varjeltu usko harhaopeilta – niistä Jeesus ei seurakuntaa nuhdellut. Oli pysytty erossa julkisesta syntielämästä – sellaisesta ei kehotettu tekemään parannusta. Oli kasvettu apostolisen opetuksen alaisuudessa. Epafras oli neuvonut tarkasti heille apostolisen oikean opin tien, jota Paavali vielä täydensi ja vahvisti kahdella henkilökohtaisella kirjeellään. Kaikki oli ulospäin heidän mielestään niin hyvin kuin vain voi olla. Oltiin rikkaita eikä tarvittu enää mitään. Oli saavutettu omasta mielestä sellainen uskon taso, että tyytyväisenä voitiin nostaa leuka pystyyn ja huokaista helpotuksesta – mitään ei enää tarvita.

Kadonnut Jeesus

Kuitenkin tuon kaiken tyytyväisyyden keskellä oli unohtunut yksi asia – Jeesus Kristus itse. Eikä Hän ollut vain unohtunut vaan Hän oli lähtenyt pois seurakuntansa keskeltä. Hän ei ollut enää seurakuntansa seinien sisäpuolella. Hän oli ulkona. Ja nyt hän koputti seurakuntansa oveen pyytäen lupaa päästä sisälle. Tuo koputus merkitsi sitä, että Hän ei ollut enää missään Laodikean seurakunnan toiminnassa mukana. Seurakunta piti toimintaansa ehkä opillisesti hyvinkin täydellisenä, mutta Jeesus ei ollut enää siinä mukana.

Seurakunta ei kuitenkaan huomannut, että Jeesus ei ollut enää sen sisällä. Ajattele! Seurakunta toimi, saarnasi, lauloi, ylisti, kokoontui ja piti hauskaa keskenään, mutta Jeesus on ajat sitten lähtenyt seurakunnan keskeltä. Ja seurakunta ei edes tietänyt sitä. Seurakunta ei ollut edes havainnut sitä, että Jeesus oli poistunut. He kyllä olivat innokkaita toimissaan ja rikkaita omasta mielestään kaikessa, mutta ilman Kristusta.

Voiko suurempaa pimeyttä enää olla! Pitää yllä kristillistä toimintaa, joka on kuorrutettu kaikella oikeaoppisella kermalla ja herkuilla, mutta ilman Kristusta. Ja kuitenkin jatkuvasti luulla, että Kristus on kaikessa mukana. Luulla olevansa palava ja esimerkillinen vauhdikas kristillinen seurakunta kaikella voimalla ja dynamiikalla varustettuina, mutta kuitenkin ilman Kristusta.

Kadonnut jano

Mistä ns. laodikealaisuuden sitten tunnistaa? Ei ole varmasti yksiselitteistä helppoa vastausta. Vain Jeesus näkee sydämiin. Seurakunta itse ei edes nähnyt omaa tilansa. Voimme kuitenkin nähdä erään tärkeän asian puuttumisen.

Jeesus sanoi kerran:

Autuaita ovat ne, jotka isoavat ja janoavat vanhurskautta, sillä heidät ravitaan. (Matt. 5:6)

Jos joku janoaa, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon. (Joh. 7:37)

Laodikean seurakunta oli menettänyt hengellisen janonsa Jeesuksen puoleen. He eivät enää kaivanneet Häntä. Sydämen kaipuu Jeesuksen puoleen oli tyystin kadonnut, ja sen oli korvannut tyytyväisyys kaikesta ulkoisesta. Vaikka ulkoisesti kaikki näytti olevan kohdillaan, sisäisesti hengellinen ylpeys oli syövän tavoin nakertanut suhdetta Kristukseen pala palalta etäisemmäksi. Lampunjalka oli siirtynyt paikaltaan, koska ei oltu kyetty uudistumaan ensirakkaudessa Jeesusta kohtaan. Oli menetetty aito ja elävä suhde Jeesukseen. Oli kadotettu murtunut mieli ja syvä tarve päästä jatkuvasti päivittäin lähemmäksi Jeesusta. Sydämessä ei rakastettu enää Häntä vaan seurakunnan toimintaa ja julkisivua. Oli intokasta toimintaa ja ehkä puhdasoppista kiivailuakin, mutta rakkaus Kristukseen oli kadonnut. Oli unohdettu, että Hänen tulee olla kaikessa ensimmäinen.

Jeesus ei suostu kovin pitkää aikaa seuraamaan sivusta seurakunnan toimintaa. Hän ei suostu olemaan ihmisjärjen johtaman uskonnollisen seurakuntakoneiston mukana kovin kauaa. Hetken Hän saattaa seurata surullisena vieressä niin kuin Efesossa (Ilm. 2:1-6) oli tapahtunut. Kuitenkin Hän poistuu näyttämöltä, jos ei seurakunta määrätyssä ajassa onnistu uudistumaan rakkaussuhteessaan Hänen kanssaan.

Seurakuntasirkus kylläkin saattaa jatkua ihmisjohtoisen uskonnollisen toiminnan kautta pitkäänkin, mutta ilman Jeesusta. Seurakunta voi saada tuotettua itselleen lisää jäseniä – käännynnäisiä – mutta ei uudestisyntyneitä Jumalan lapsia. Seurakunta voi olla hyvin taidokkaasti ja viisaasti hoidettu organisaatio, jossa kaikki toimii menestyvän yrityksen lailla hienosti, mutta Hengen hedelmää se ei pysty enää tuottamaan. Kaikesta tulee oikeannäköiseksi jalostettua uskonnollista harhaa, joka pettää ja sokeuttaa ihmiset luulemaan, että kyseessä on Jeesus, vaikka Hän seisoo seurakunnan ulkopuolella.

Seurakunta voi lihan käsivarrella luoda uskonnollisen illuusio-Jeesuksen, joka kuitenkin on vain valhetta ja harhaa. Seurakunta voi mahtipontisella show:lla uskotella kaikille, että Jeesus on täällä, vaikka Hän ei ole. Tästä kaikesta Paavali Korinttilaisia varoitti (2. Kor. 10-11).

Luvattu maa ilman Herraa

Löydät 2. Mooseksen kirjan 33. ja 34. luvuista karmean kuvan siitä, mitä tapahtuu, kun seurakunta kadottaa Herran kaiken touhun keskellä.

Herra ilmoittaa, että Hänen kansansa tulee saamaan luvatun maan. Hän itse lähettäisi enkelinsä johtamaan kansan luvattuun maahan. Hän pitäisi huolen, että tuon maan ulkoiset siunaukset tulisivat kansan osaksi niin kuin Hän oli kanta-isille luvannut. Kaiken tämän Herran antaisi Israelilaisille, mutta yksi heiltä tulisi puuttumaan. Herra sanoi: minä en itse vaella sinun kanssasi (2. Moos. 33:3)

Ajattele, että Herra sanoo antavansa kaikkien lupausten täyttyä luvatun maan kohdalla. Hän antaisi heille enkelin johdattajaksi sekä omaksi sen maan, joka vuotaa maitoa ja hunajaa, mutta Herra itse ei enää olisi kansan keskellä.

Eikö ole järkyttävää ajatella, että saisimme siunaukset ja ulkoisesti ihanan elämän, mutta kadottaisimme itse Herran.

Kansan keskeltä löytyi kuitenkin yksi mies, Mooses, joka oli Jumalan ystävä. Hänellä oli niin läheinen suhde Herran kanssa, että hän keskusteli alati Jumalan kasvojen edessä niin kuin mies miehen kanssa. Ja tämän yhden miehen rukousten ja anomisten vuoksi Herra säästi kansansa ja tuli kansansa mukaan.

Herra etsii yhtä

Palaamme lopuksi vielä Laodikean seurakunnan aikaan. Jeesus sanoo sille tutut sanat, jotka ymmärrämme usein väärin:

Katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan, ja hän minun kanssani. (Ilm. 3:20)

Noissa sanoissa kuuluu rakastavan Paimenen ääni. Hän kaipaa seurakuntaansa. Eikä vain seurakuntaansa vaan Hän kaipaa yhtä ihmistä, jonka kanssa Hän voisi muodostaa uudestaan sen suhteen, joka heillä kerran oli. Hän kyselee oven ulkopuolella ”jos joku kuulee minun ääneni”. Tuo ”joku” viittaa yhteen seurakunnan jäseneen, olipa hän kuka tahansa. Jeesus kaipaa saada uuden yhteyden edes yhteen vähäisimpään jäseneen tuossa seurakunnassa.

Järkyttävintä on, että Jeesus sanoo oksentavansa tuon seurakunnan suustansa ulos sen hengellisen tilan vuoksi. Tuo ”kristillisyys”, mitä seurakunta edustaa, oksettaa Jeesusta. Se kuvottaa Häntä. Miksi? Koska juuri kaikki sen toiminta ja omahyväinen kovuus ajoi Hänet kerran seurakunnan ulkopuolelle. Seurakunnalle olisi parasta lakkauttaa kaikki toiminta, ja hiljentää sydämensä niin, että se kuulisi Herran äänen.

Mutta tuon äänen kuuleminen tulisi järkyttämään seurakuntaa. Sen kuuleminen merkitsisi sen ymmärtämistä, että Hän ei ole enää keskellämme. Hän on kadonnut. Ja nyt Hän kaipaa päästä uudestaan seurakuntansa lähelle – ei toimintaan – vaan kahdenkeskiseen rauhalliseen ateriayhteyteen jokaisen yksilön kanssa henkilökohtaisella tavalla.

Meidän ylepytemme

On mahdollista, että monien seurakuntiemme keskellä on tänään laodikealainen tila. Jeesus seisoo ulkopuolella ja kaipaa sydämestään päästä seurakuntansa valtiaaksi. En tiedä kuuliko Laodikea koskaan Jeesuksen koputusta. Meille ei kerrota saiko se murtuneen sydämen ja janonsa takaisin. Sen vain tiedän, että vaatii äärimmäisen paljon nöyryyttä myöntää olevansa tuossa penseyden tilassa. On helppo vedota kaiken ulkoisen nojalla olevansa palava, vaikka on penseä. Ja penseä juuri siksi, että on menetetty syvin yhteys Jeesuksen kanssa. On kadotettu Hänet omahyväisyyden ja hengellisen ylpeyden vuoksi. On helppo havaita haureus ja juoppous synneiksi, mutta hengellinen ylpeys, tuo alkuperäinen Lusiferin synti, on mitä vaikeinta havaita. Ja vielä vaikeampaa on nöyrtyä ja myöntää se.

Kylmennyt uskova juoksee maailman riennoissa. On ymmärrettävä, että se on eri asia kuin penseä. Penseä uskova on tullut sisäisesti kovaksi ja kadottanut särkyneen herkän tunnon Herransa edessä. Hän on ylpistynyt ja kuvittelee, että uskonnolliset kulissit riittävät. Penseä ei enää omista kahdenkeskistä yhteyttä Jeesukseen vaan on tyytyväinen itseensä ja rakastaa omaa ulkokullattua tilaansa. Ja hän on sokea. Hän itse luulee kulisseja todellisuudeksi, vaikka ne ovat vain kulisseja. Hän luulee kissankultaansa aidoksi, vaikka se on valhetta. Hän luulee omaa hengellistä elämäänsä todelliseksi, vaikka se on mitä suurinta teatteria. Ja penseä ei näe eikä tiedä tätä kaikkea, koska hän on oman hengellisen ylpeytensä sokaisema.

Meidän on tarkattava elämäämme aika ajoin. Siksi kysynkin tänään: onko sydämesi vallannut salaa ylpeys omasta opillisesta hengellisestä erinomaisuudestasi? Oletko mielestäsi Suomen Siionin kirkasnäköisimpään kastiin kuuluva yksilö, joka kiittää Herraa siitä, ettei ole niin kuin nuo opillisesti heikkonäköisemmät? Siinä on Laodikean tunnusmerkki numero yksi: varmuus omasta erinomaisuudesta sekä kadotettu arkuus ja herkkyys Herran edessä. On kadotettu tämä tila:

minä katson sen puoleen, joka on nöyrä, jolla on särjetty henki ja arka tunto minun sanani edessä (Jes. 66:2)

Me emme tarvitse seurakunnassamme mitään muuta kuin Jeesuksen valtaistuimella. Mutta jos valtaistuimella on joku tai mikä muu tahansa, Jeesus on todennäköisesti jo oven ulkopuolella. Näinä viimeisinä aikana yhdelläkään seurakunnalle ei ole sellaiseen varaa.

Herra antakoon meille sen armon, että saisimme aikaa hiljentyä sekä kuulla Herran hiljaisen ja rakastavan koputuksensa äänen tämän vauhtikristillisyyden keskellä. Ja Herra antakoon meille aitoa nöyryyttä tunnustaa penseytemme ja tehdä siitä parannusta, sillä Hän on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille Hän antaa armon. Muistakaamme siis näinä vaikeina aikoina tämä kehotuksen sana:

Kaikkia niitä, joita minä pidän rakkaina, minä nuhtelen ja kuritan; ahkeroitse siis ja tee parannus. (Ilm. 3:21)

Yksinäisyyden siunaus

Ja kansa pysyi taampana, mutta Mooses lähestyi pimeyttä, jossa Jumala oli. (2. Moos. 20:21)

Jumalan täytyy viedä aika-ajoin palvelijansa yksinäisyyteen, pimeyteen, jonne kristillisen menestyksen ja valtavirran mainingit eivät ulotu. Läpi Raamatun näemme, miten Jumala tempaa palvelijansa pois työn ja toiminnan keskeltä yksinäisyyden korkeakouluun. Usein tuo Jumalan korkeakoulun luokkahuone on verhottu pimeydellä, sellaisilla raameilla, jonne yksikään palvelija ei vapaaehtoisesti menisi. Mutta juuri noiden synkkäsävyisten raamien sisäpuolella Jumala opettaa palvelijoilleen suurimmat hengelliset totuudet. Siellä Jumala antaa palvelijoilleen ne aarteet, joita ei löydetä mistään muualta kuin pimeyden kätköistä - kaukana massakristillisyyden päivänvalolta.

On olemassa taisteluita, joita voidaan käydä vain yksin Jumalan kanssa. On sieluntuskaa, jota ei voi pukea sanoiksi - kukaan ei ymmärtäisi sitä. On olemassa salattu Jumalan koulu, jossa Jumalan palvelija oppii riippuvaiseksi vain Herrastaan. Usein tuo riippuvuussuhde puhkeaa kukoistukseensa vain siellä, missä kaikki inhimilliset avut on riisuttu ihmiseltä pois. On vain Jumala, johon turvata. Näemme, miten jokainen Jumalan tahtoa etsivä palvelija on aina viety tuohon kouluun, jossa hänestä tulee pieni ja Kristuksesta suuri.

Mooses

Me näemme miehen, joka sai kutsun käydä yksinäiseen pimeyteen kahden Jumalansa kanssa. Hän vapisi ja oli peloissaan, mutta silti hän astui eteenpäin. Ja tuloksena oli Vanhan Testamentin nöyrin mies, profeetta, jonka vertaista ei koskaan enää noussut Israelin kansan keskeltä. 

Elia

Muistamme Elian suuret voitot Karmelin vuorella sekä väkevät rukoukset, jotka sulkivat ja avasivat taivaan ikkunat. Unohdamme kuitenkin sen, miten tuo mies oli vuosia yksin Keritin purolla tekemättä mitään. Päivästä päivään tuo mies lojui henkipattona puron varrella, kunnes Herra vei hänet eteenpäin. Edessä oli voitto Karmel-vuorella ja sen jälkeen uusi pakomatka erämaahan uupuneena ja kuolemaa toivoen. Jälleen Jumala nosti tuon miehen yksinäisyyden syvyydestä. Uudet tehtävät oli varattu Eliaa varten. Erämaan yksinäisyys oli antanut Elialle tarvittavan pääoman seuraavia tehtäviä varten.

Aabraham

Raamattu kertoo Aabrahamista: Kun aurinko oli laskemaisillaan, valtasi raskas uni Abramin, ja katso, kauhu ja suuri pimeys valtasi hänet. Ja Herra sanoi Abramille... (1. Moos. 15:12-13)

Aabraham oli mies, joka vaelsi uskossa. Hänellä ei ollut muuta kuin Jumalan lupaus, josta hän piti kiinni. Oli aikoja, jolloin uupumus, kauhu ja pimeys kohtasi Aabrahamia. Hän oli yksin Herransa edessä tuon pimeyden keskellä. Oli tuskaa ja kauhua, joista kukaan muu ei tiennyt mitään. Oli pelkoja, joissa kukaan sielunhoitaja ei kyennyt auttamaan Aabrahamia. Ne olivat sanatonta tuskaa, jotka vain Jumala tiesi. Aabraham olisi voinut yrittää niistä kertoa muille, mutta ei löytynyt sanoja. Ja vaikka olisi löytynyt sanoja, kukaan ei olisi häntä ymmärtänyt. Jumala oli kasvattamassa hänestä miestä, jonka ainut turva oli Herrassa. Se tarkoitti kaikkien inhimillisten turvaverkkojen ja toivon karsimista Aabrahamin elämästä.  Ja juuri se sai Aabrahamin yhä syvemmin vain painautumaan lähemmäksi Jumalaa.

Aabraham oli oppinut pitämään Jumalaa hänen sielunhoitajanaan. Luottamus ja usko Jumalaan ja Hänen sanaansa pitivät Aabrahamin elossa, vaikka inhimillinen toivo oli aikaa sitten kadonnut. Aabraham toivoi, vaikka toivo ei ollut. Ja niin Aabraham saavutti uskon voiton. Jumalan sana kantoi Aabrahamin voittoon kaikista kauhuista ja peloista.  Jumala lupaus muuttui Aabrahamin elämässä profetiaksi, kun hän sydämessään uskoi lupauksen todeksi. Tuon kaiken jälkeen me tunnemme Aabrahamin uskon isänä, jonka jälkiä meitä kehotetaan seuraamaan.

Jaakob

Jaakob jäi yksinänsä toiselle puolelle. Silloin painiskeli hänen kanssaan muuan mies päivän koittoon saakka. (1. Moos. 32:24)

Muistatko, miten Jaakobin valtasi kauhu, kun Eesau oli tulossa usean sadan miehen kanssa häntä kohti? Jaakob luuli loppunsa tulleen. Hän joutui kohtaamaan vuosia vanhan sisäisen pelkonsa. Tuota pelkoa oli nyt katsottava silmiin. Hän oli pettänyt veljensä ja joutunut pakenemaan henkensä edestä pakoon veljensä vihaa. Nyt Eesau oli tulossa Jaakobin luo kovaa vauhtia.

Tuona yönä Jaakob jäi painimaan yksin Herransa kanssa. Herra oli hänen ainut mahdollisuutensa selvitä tuosta pelosta voittajana. Ja siksi Jaakob tarttu Herraansa aivan kuin viimeisenä oljenkortenaan.

Tähän mennessä Jaakob oli onnistunut inhimillisesti laskelmoimaan tilanteet omaksi edukseen.  Hän oli viisas mies, joka osasi laskelmoida itselleen ajallista etua milloin milläkin tavalla. Nyt inhimillisen avujen vahasiivet olivat sulaneet koettelemuksen helteessä. Hänen ainut toivonsa oli yksin Jumala. Jos Jumala ei häntä siunaisi, kaikki toivo olisi mennyttä.

Jaakob tarttui kaikin voimin Jumalaan ja paini tuon yön Herransa kanssa. Ja Jumala siunasi hänet. Jaakob sai uskon voiton. Mutta tuon yön seurauksena Hän sai elinikäisen muiston painistaan Herran kanssa. Hän ontui toista jalkaansa. Jaakobista oli tullut heikko. Hän ei ollut enää vahva ja omavoimainen. Jumala oli lyönyt Jaakobia lonkkaan. Mutta tuo lyönti muutti kaiken. Jaakobista tuli uskon mies, joka turvasi Herraan eikä enää omaan voimaansa. Pettäjä-Jaakobista oli tullut Israel, joka tarkoittaa "Herra taistelee". Se riitti tästedes Jaakobille.

Älkäämme siis pelätkö pelkojamme. Jumala vie aika-ajoin meidät kohtaamaan pelkomme silmästä silmään. Hänen kanssaan saamme uskalluksen kohdata omat "Eesaumme". Ja juuri niistä hetkistä tulee uskonelämämme suurimpia siunauksenhetkiä. Pelot muuttuvat siunauksiksi, kun me Herran kanssa kohtaamme ne. Hänen kanssaan ei tarvitse pelätä.

Profeetat

Muistat, miten Jesaja joutui yksinäisyyteen Herransa eteen. Hän sai nähdä oman syntisyytensä aivan uudessa valossa. Se sai Jesaja huutamaan sydämensä tuskassa: "Minä hukun!" Jesaja tarvitsi tuon kokemuksen. Hän sai uuden puhdistavan kosketuksen ja uuden tehtävän Herralta. Jesaja näki sydämensä pimeyden, mutta kohtasi armon aivan uudella tavalla. Hän lähti eteenpäin uudistetun kutsun kanssa tuore sanoma mukanaan.

Muistat, miten Daniel jouduttuaan kahden kesken Herransa kanssa, menetti kaiken voimansa ja kaatui maahan. Hän joutui murheen valtaa kolmeksi viikoksi. Syvä tuska valtasi hänet, eikä hän pysynyt pystyssä omalla voimallaan. Herra nosti Danielin ja niin Daniel sai voiman ottaa vastaan sen suuren sanoman lopunajoista, jonka me luemme Raamatusta.

Muistat Hesekielin Kebar-virran varrella. Henki joutui nostamaan useaan otteeseen kaatuneen Hesekielin ylös. Hän vapisi tuon kutsun edessä, jonka eteen Jumala hänet yksinäisyydessä vei. Mutta Henki nosti hänet aina uudestaan ja uudestaan ylös. Ja niin Hesekiel sai voiman toteuttaa sen kutsun, jonka Jumala hänelle antoi.

Paavali

Me muistamme Paavalin kirjeet ja tunnusteot Apostolien teoista. Emme kuitenkaan usein muista, mikä oli niiden hintana. Hän vietti ehkä noin kolme vuotta Arabiassa. Noista ajoista ei kerrota mitään. Mutta ne ajat tarvittiin, jotta Sauluksesta tulisi Paavali - suuri pakanoiden apostoli. Jumala aikoi antaa Paavalin kautta kristikunnalle tarkoitetut uskon elämän peruskirjeet. Ensin Paavali oli kuitenkin saatava yksinäisyyden siunattuun kouluun, jossa Paavali tulisi sisäisesti valmiiksi ottamaan vastaan tuon kalliin taivaallisen sanoman, jota me tänään Raamatusta luemme. 

Usein Jumala vei Paavalin vankilaan tai erämaahan yksinäisyyteen. Ehkä Paavali ei olisi koskaan menestyksenhuumassa osannut hakeutua itse sinne, missä Jumalan ääni kuuluu parhaiten. Ehkä alkuseurakunnan kultainen voima-aika olisi tempaissut Paavalin herätyksen sykkeeseen ja vienyt hänet mennessään, ellei Jumala olisi kahlinnut Paavalia Arabiaan tai vankilaan. Jumalalla oli varaa ottaa Paavali vuosiksi syrjään. Jumala haluasi kouluttaa Paavalin ja saada hänen sisäisen maailmansa hiljaiseksi ja vastaanottokykyiseksi sille sanomalle, joka Paavalille annettaisiin. Paavali oli kädestäpitäen vietävä kahleisiin, jotta hän oppisi Jumalan valtakunnan syvimmät totuudet ja armotalouskauden salatut aakkoset. Ne salaisuudet ovat meille tänään tärkeimpiä hengellisen elämän totuuksia. Unohdamme usein, että niiden löytämisestä maksettiin aikanaan suuri hinta.

Me

Pelkään pahoin, että aikamme vauhtikristillisyys on vääristänyt kuvamme hengellisestä elämästä. Emme osaa enää hiljentyä yksinäisyydessä Herramme edessä. Emme osaa enää virittää sisintämme sille hiljaisuuden taajuudelle, jossa kuulemme sen, mitä Henki seurakunnalle puhuu. Olemme tottuneet siihen, että ajassamme kaikki saadaan aikaan nopeasti ja vauhdilla. Ja nyt tuo sama vauhti on tullut seurakuntiin. Jumalalla ei koskaan kuitenkaan ole ollut mihinkään kiire. Päinvastoin. Kiirehtivän jalka astuu harhaan. Jumalan valtaistuinsalissa vallitsee ajattomuus. Täydellinen rauha ja harmonia, jossa ei tunneta kiirettä. Suurin tehokkuus opitaan hiljaisuudessa ja Jumalan antamassa rauhassa. Jumalalla on aikaa ottaa Mooses 40 vuodeksi erämaahan ja Paavali vuosiksi Arabiaan tai vankilaan. Hänen periaatteensa eivät ole vuosituhansien aikana muuttuneet. Hiljaisuus ja yksinäisyys on edelleen astinlauta näkemiseen ja hengelliseen tehokkuuteen.

Voi meitä raukkoja, jotka kuvittelemme, että saamme kiireellisellä touhulla ja toiminnalla paljon hyvää aikaan. Kaikki hengellinen menestys perustuu kuitenkin siihen, että saamme Jumalalta tarkat ohjeet ja koordinaatit toimintaamme. Harvoin Hän antaa niitä vauhtisokealle massakristillsyyden seassa tarpovalle monitoimikoneelle. Jeesus tiivistää loistavasti ohjeet Herran äänen kuulemiselle:

Minkä minä sanon teille pimeässä, se puhukaa päivän valossa. Ja minkä kuulette kuiskattavan korvaanne, se julistakaa katoilta. (Matt. 10:27)

Huomaatko, mitä tarvitaan Jeesuksen äänen kuulemiseen? Jeesus puhuu pimeässä. Siellä, minne ihmisten katseet eivät ulotu. Hän puhuu salattuja asioita meille kammiossa - yksinäisyydessä - jonne meidän on opeteltava menemään tämän melun, menestyksen ja vauhdin keskeltä. Minua pelottaa nykyään aikamme vauhtikristillisyys. En näe siinä aina paljoakaan hengellistä. Pelkään, että siinä on paljon ulkoaopittua jäljitelmää ja hyvin vähän Herran edessä saatua puhdasta aitoa kultaa. Ulkokuori on oikeannäköistä, mutta tuoreus puuttuu.

Mutta tuo yksinäisyys itsessään ei vielä riitä. Jeesus lisää, että Hän kuiskaa korvaamme jotain, mitä meidän tulee julistaa eteenpäin. Kuiskaus ei kuitenkaan kuulu kovassa melussa ja kiireessä. Meidän on saatava sisimpämme niin hiljaiseksi, että Jeesuksen kuiskaus kuuluu. Se ei kuulu hälyn ja kiireen keskellä. Koko Raamattu on täynnä kehotusta hiljentyä Herran edessä ja odottaa Häntä. On helppo pysähtyä ulkoisesti, mutta vaikeaa on saada sisin hiljaiseksi ja rauhalliseksi. Mutta se on välttämätöntä, jos haluamme kuulla tarkasti Hänen kuiskauksensa korvaamme.

Jeesuksen ääni kuuluu siis yksinäisyydessä ja pimeydessä hiljaisuuden keskellä. Saanko kysyä sinulta lukijani rehellisen kysymyksen: Milloin sinä viimeeksi kuulit tuon kuiskauksen korvaasi? Oletko kykeneväinen sisäisen elämäsi puolesta kuulemaan sen? Vai onko vauhdinhuuma tukkinut korvasi Hyvän Paimenen kuiskaavalta ääneltä ja vauhtisokeus vienyt näkökykysi?

Seurakunnan kokoukset ovat tärkeitä. Niitä ei tule laiminlyödä. Mutta ne eivät koskaan korvaa sitä hiljaista ääntä, minkä Jeesus tahtoo kuiskata korvaasi siellä, minne kukaan muu ei näe. Jumala harvoin puhui Raamatun uskonsankareille heidän palvelutyönsä tärkeimpiä asioita ylistyskokouksissa tai edes seurakunnan kokouksissa. Heistä jokainen joutui pimeyteen ja yksinäisyyteen, jossa he kuulivat Herransa äänen. Ja he joutuivat olemaan siellä juuri niin kauan, kun he kykenivät kuulemaan Hänen äänensä. Herralla oli aikaa odottaa heidän kypsymistään vastaanottokykyisiksi. Mutta sieltä pimeydestä he myös nousivat ja tulivat tuore ja elävä sanoma mukanaan päivänvaloon. Tuo pimeys ja yksinäisyys muovasivat heistä sen, jona me heidät tänään muistamme. 

Voi meitä, jos olemme kadottaneet tuon siunatun pimeyden ja hiljaisuuden, jossa voimme kuulla sen hiljaisen kuiskaavan äänen! Jeesuksella on aina ollut paljon asiaa omilleen, mutta Hänen omansa eivät ole aina kuulleet Hänen ääntänsä. Millainen olisikaan Suomi tänään, jos kautta aikain Jumalan lapset olisivat kuulleet Mestarinsa äänen omissa kammioissaan! Jolla on korva, se kuulkoon, mitä Henki seurakunnille sanoo.' (Ilm. 3:22)

Jumalan kansan etsikkoaika

Puhumme usein etsikkoajasta jumalattoman maailman kohdalla. Sillä tarkoitetaan aikaa, jolloin Herra erityisellä tavalla kutsuu jumalatonta ihmistä ratkaisemaan suhteensa Jumalan kanssa. Se on erityinen aika, jolloin vain voidaan tulla parannukseen ja iankaikkiseen elämään sisälle.

On kuitenkin erityisen huomion arvoinen asia, että Jumalan kansalla ja seurakunnilla on aika-ajoin omat etsikkoaikansa. Kun on kuljettu tahattomasti tai tahallaan oman tahdon teitä, Herra tahtoo palauttaa kansansa sisälle Hänen suunnitelmiinsa. Ihmisellä on taipumus ottaa aina ohjat ja valta omiin käsiinsä ja luottaa itseensä. Siksi on äärettömän vakava asia, hukata etsikkoaika ja kulkeutua Jumalan suunnitelman ohi. 

Eelin aika

Meille annetaan 1. Samuelin kirjan 2. ja 3. luvuissa vakava kuvaus Jumalan soihtua kantavan pappissuvun tilasta. Jumala oli uskonut pappi Eelin suvulle Jumalan valtakunnan palvelijan tehtävät. Vuosikaudet tuo suku oli polvesta polveen palvellut Herraa. Näin oli edelleenkin. Jumalan lamppu ei ollut vielä sammunut tuon suvun keskuudessa. Mutta kello tikitti ja aika oli käymässä vähiin.

Eeli oli epäonnistunut viestikapulan siirrossa seuraavalle sukupolvelle. Hänen omat poikansa, Hofni ja Piinehaas, eivät tunteneet Herraa eikä Herran pelko ollut heidän sydämissään. He olivat kelvottomia miehiä, jotka eivät koskaan olleet tehneet todellista sydämen parannusta. Heidän murtumaton sydämensä vaikutti sen, että synti rehotti jumalanpalveluselämän keskellä. Makeaa elämää ja nautintoja rakastava uusi sukupolvi oli hengellisen sokeutensa vuoksi sammuttamassa Jumalan lampun ikiajoiksi Eelin suvulta. Eelin silmiä oli alkanut hämärtämään. Hänen näkökykynsa oli iän myötä kaventunut eikä hän uskaltanut puuttua uuden sukupolven epäkohtiin. Hän pelkäsi poikiaan enemmän kuin Herraa. Ja sen vuoksi Herra siirsi Jumalan pappina olemisen pois Eelin suvulta toiselle.

Jumala kyllä antoi heidän toimia edelleen, mutta ilman Hänen kutsuaan ja valtuutustaan. Eikö ole karmivaa? Jumala sallii papeille toiminnan, mutta Hän itse ei ole enää heidän kanssaan. Hän antaa pappien tehdä omia toimituksiaan seurakunnassaan, mutta ilman Häntä. Tämä oli Eelin suvun lopputulos. 

Jumala antoi Eelin suvulle mahdollisuuden. Hän oli odottanut Eelin seuraavaa siirtoa. Mutta tuon ajan mentyä ohi, Jumala siirsi Eelin suvun syrjään suunnitelmistaan. Eelin suku ei kyennyt käyttämään etsikkoaikaansa oikein.

Aikamme Eelit

Meillä on oma kirkkohistoriamme, josta tulee ottaa oppia. Olemme nähneet herätyksiä, jotka tänä päivänä ovat kankeita kirkkokuntia muotomenoineen ja toimintoineen ilman todellista Jumalan elämää.

Seurakuntien, herätysliikkeiden ja kirkkokuntien kannalta on mitä tuhoisinta, jos se ei kykene synnyttämään seuraavaa sukupolvea, joka on aidosti uudestisyntynyt, Herransa sisäisesti tunteva, Jumalan lasten joukko. Pelkkä ulkoinen systeemien tunteminen ei riitä. Meidän on kyettävä synnyttämään tuleva sukupolvi, joka vaeltaa pyhyydessä ja puhtaudessa Jumalansa edessä. On löydettävä se sanoma, joka painaa uskovien kotienkin lapset polvilleen tekemään parannusta salasynneistään, ja näin rakastumaan Kristukseen henkilökohtaisesti. Heidät on saatava uudestisyntymään. Kirkkokunnan jäsenyys tai nuortenleirillä otettu kaste ei riitä. Jos aikamme Eelit pelkäävät lapsiaan enemmän kuin Jumalaa, he menettävät lapsiensa lisäksi myös sen tehtävän, johon Jumala kerran heidät asetti. Meidän on uskallettava julistaa parannusta, ristin ottamista, itselleen kuolemista ja syntiä vastaan edelleen. Emme saa pelätä lapsiamme enemmän kuin Jumalaa. Herätysliikkeen liike saattaa jatkua, mutta herätys voi loppua.

Fariseukset ja kirjanoppineet

”Mutta fariseukset ja kirjanoppineet hylkäsivät suunnitelman, joka Jumalalla oli heitä varten…” (Luuk. 7:30)

Jumala oli vihdoin antamassa ennenkuulumattoman siunauksen ajan kansansa keskuuteen. Oli eletty vuosisatoja syvässä hengellisessä kuivuudessa, jossa sortajan käsi oli painanut Jumalan kansaa alas. Oli odotettu Jumalan väliintuloa. Nyt oli koittanut aika, jolloin Jumala ilmestyisi.

Fariseukset ja kirjanoppineet kuitenkin odottivat toisenlaista siunauksen aikaa. Heidän raamatuntulkintansa mukaan, Jumala ei voinut toimia tällä tavalla. Nasaretista ei voinut tulla profeettaa saatikka sitten Messiasta. He olivat kykenemättömiä ottamaan vastaan Jumalan siunausta, koska heidän omat kanonisoidut perinnäissääntönsä olivat tehneet heidät jäykiksi ja kykenemättömiksi muuttumaan Jumalan tahdon mukaiseen suuntaan. He luulivat olevansa Jumalan totuuksien airuita kansan keskellä, mutta he eivät tienneet olevansa suurimpia Jumalan tahdon vastustajia. Jopa portot ja maanpetturit menisivät Jumalan valtakuntaan sisälle ennen heitä.

He olivat menettäneet täydellisesti hengellisen arviointikykynsä ja näkökykynsä. He tietämättään pitivät itseään Jumalaakin oikeaoppisempana. He olivat kyllä Jeesuksen seurassa, mutta vain löytääkseen Hänestä virheitä tai saadakseen Hänet sanoistaan kiinni. He vastustivat Jumalaa ja estivät kansankin menemästä pelastuksen ovesta sisään. 

He eivät olleet julkisyntisiä tai irstailijoita. He lukivat Raamattua, rukoilivat, paastosivat ja omistivat koko elämänsä ulkoisesti oman raamatuntulkintansa mukaiselle elämälle. Mutta silti he olivat kyykäärmeen sikiöitä Jumalan silmissä. Heillä oli oma etsikkoaikansa kääntyä, mutta he kulkivat tietämättään sokeina sen ohitse. Ja siksi Jeesus sanoo heistä:

”Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tekee sen hedelmiä.” (Matt. 21:43)

Jumalan suunnitelma ja valtakunta siirtyi heiltä pois ja annettiin toisille. Kaikki vain siksi, etteivät he olleet kykeneviä reagoimaan ja näkemään Jumalan antamaa uutta siunauksen aikaa, jota Hän oli antamassa kansalleen. He olivat kiinni omassa uskonnollisuudessaan ja tavoissaan, eivätkä niiden alta kyenneet kuulemaan Jumalan ääntä. He olivat tehneet tikkataulun reunuksesta napakympin. Täysin toisarvoiset asiat olivat siirtyneet keskiöön. Näin kaikista tärkein oli siirtynyt syrjään. 

Aikamme fariseukset

Pelkään pahoin, että aikamme fariseuksia ovat ylikireiksi tulleet harhaoppien metsästäjät sekä sellaiset vikoilijat, jotka eivät kykene havaitsemaan Jumalan alkamaa työtä ajassamme. Sen sijaan he ovat nostaneet keskiöön perinteiden liiallisen arvostuksen,  vanhoillisuuden ihannoinnin ja 1950-luvun kristillisyyden tavoittelun. He ovat kanonisoineet herätysliikkeiden menneisyyden ja odottavat tältä ajalta ja Jumalaltakin samaa. Pahimmassa tapauksessa he näkevät vääräksi sellaisen työn, joka toimii herätyksen airuena nykyajassamme. Kuitenkin on niin, että Jumala on 2020-luvun Jumala yhtälailla kuin 1950-luvun Jumala. Jumala työssä keskiössä on aina Sana ja tuoreus. Pyhä Henki tuo tuoreuden ilmapiirin, jossa on helppo hengittää. 

Pelkään pahoin, että monet vilpittömät herätysliikkeiden miehet ja naiset ovat tulleet kyvyttömiksi muuttumaan niin kuin Jumala tahtoisi. He ovat kiinni perinnekristillisyydessä ja odottavat Jumalaltakin sitä. He luulevat perinteitään Jumalan sanaksi, vaikka ne ovat vain herätysliikkeen omia perinteitä. Jumala ei kuitenkaan ole perinteissä kiinni vaan Hän luo uutta, ei kuitenkaan ohi Raamatun ilmoituksen. Hänen virtansa on tänään vettä täynnä. Olkaamme valveilla, ettei Jumalan valtakuntaa otettaisi meiltä pois isien perinnäissääntöjen vuoksi. Entä, jos Jumala haluaakin antaa herätyksen toisella tavalla kuin viimeksi? Jos emme ole valmiit siihen, Hän etsii toisen kanavan tarkoitusperilleen ja me joudumme sivuun perinteittemme kanssa. Me voimme erehtyä luulemaan perinteitämme Jumalan sanaksi. Niin tapahtui fariseusten ja kirjanoppineidenkin kohdalla.

Efesolaiset

Löydät heidät Ilmestyskirjan 2:1-6.

Heidän tilansa on hyvin vaikeasti havaittavissa ulkoapäin. Tarvitaan suuresti nöyryyttä ja Jumalan armoa, että uskova voi nähdä ja myöntää olevansa heidän asemassaan. Ja silti heidän tilansa vaanii jokaisen vilpittömän ja innokkaan uskovan ovella. 

He olivat oikeaoppisia. Ei vain omasta mielestään vaan Jeesuksen mielestä. Heillä oli Sanan selkäranka ja aistit kirkkaat erottamaan oikeat ja väärät opettajat toisistaan. Heillä oli Jeesuksen mukaan tekoja ja paljon kärsivällistä vaivannäköä. He olivat periksiantamattomia eivätkä olleet edes väsyneitä vastustukseen. He olivat saaneet kärsiä paljon Jeesuksen nimen tähden. Heillä oli siis oikeanlaista marttyyrien henkeä. He eivät voineet sietää pahuutta. Synti ei saanut rehottaa heidän keskellään. Kaikki oli ulospäin mitä mallikelpoisinta, mutta se ei riittänyt. Jeesus näki syvemmälle. Jeesus näki motiiveihin ja sydämen ajatuksiin asti.

Jeesukselle tärkeintä oli omistaa ensirakkauden palo Häntä kohtaan. Jeesus ikävöi sitä rakkautta, joka tuolla seurakunnalla oli Häntä kohtaan aluksi. Se oli kadotettu. Oli menetetty se Marian osa Jeesuksen jalkojen juuressa ja sen Johanneksen osa, jossa nojataan levollisesti Jeesuksen rintaa vasten. Heistä oli tullut hengellisiä monitoimikoneita, jotka tekivät pelkästään oikeita asioita, mutta väärästä vaikuttimesta. Ensirakkaus Kristukseen ei ollut enää se voimanlähde heidän toimintaansa vaan tekemisestä oli tullut tärkein.

Ilman tuota ensirakkauden syvyyttä, joka heillä oli ennen ollut, kaikki heidän toimintaansa olisi vain kulkusen kilinää ja vasken helinää. Jos tuo ensirakkaus puuttuisi, ”en olisi mitään” sanoi kerran Paavali. Vaikka antaisin ruumiini poltettavaksi tulessa ja kaiken omaisuuteni köyhille, mutta ilman tuota ensirakkauden syvyyttä se ei olisi mitään. (1. Kor. 13. luku)

Nyt Jeesus sanoo, että tästä on tehtävä parannus. Ja jos parannusta ei tapahdu, seurakunnan lampunjalka siirtyisi paikaltaan. Ja siirtäjänä olisi Jumalan Poika itse. Tuolloin lamppu kyllä olisi olemassa, mutta se menettäisi kyvyn antaa valoa huoneessa oleville. Öljy ei virtaisi tuohon lamppuun, ja siitä tulisi vain koriste-esine museokäyttöön. Sitä voisi katsella, mutta se ei enää palaisi. Sellainen lamppu on hyödytön ja käyttökelvoton.

Me

Olemme usein niin oikeaoppisia ja monitoimisia, että se kaikki suorastaan tihkuu sormenpäistä. Meidän hengellisissä toiminnoissa palava sielumme kaipaa raittiutta ja totuutta tämän uuspakanallisen Suomen sekä harhaoppisen kristillisyyden keskelle. Mutta se ei riitä. Ihmisille se voi riittää, mutta ei Jeesukselle. Kysynkin sinulta, onko sinulla olemassa hiljainen kahdenkeskinen yhteys Herrasi kanssa, jossa rakkautesi Häneen tyydyttää sydämesi syvimmän kaipauksen? Vai saako sydämesi syvimmän tyydytyksen hengellisestä työstä tai oikeassa olemisesta? Kumpi tällä hetkellä tuottaa sinulle syvempää iloa: kahdenkeskinen hetki Jeesuksen kanssa vai hengellinen työ ja oikeaoppisuus? En nyt tarkoita teoriassa tätä vaan saako se täyttymyksen käytännössä?

Kyseessä ei ole pikkujuttu vaan elämän ja kuoleman kysymys. Pelkästään synti ei vaani ovellamme vaan usein hyvät asiat. Siis hyvät asiat koituvat meille kiroukseksi, jos ne syrjäyttävät parhaan. Tänään on hyvä hetkeksi pysähtyä ja tarkata omaa elämää. Palaako sydän Hänelle elävänä? Onko yhteys todellista vai tekemiseen perustuvaa uskonnollista oikeaoppista sielullista kiivailua? Kiivailu ei ole samaa kuin palava rakkaus. Ne voivat olla jopa toistensa vastakohtia niin kuin Saulus tarsolaisella oli. 

Lopuksi

Merkillepantavaa on, että Jumala ei enää koskaan siirtänyt soihtua takaisin Eelin suvulle. Fariseukset ja kirjanoppineet eivät saaneet menetettyä Jumalan valtakuntaa takaisin. Ja Efeso ei ilmeisesti koskaan tehnyt parannusta. Se on ollut jos vuosisatoja täysin rauniokaupunkina. 

Katso herätysliikkeitä. Niillä on jokaisella ollut kulta-aikansa, mutta hukatun etsikkoaikansa jälkeen vain aniharvat, jos hekään, ovat päässeet alkupäivien elävään tilaan takaisin. Jumala on jättänyt heidät kirkkokuntana olemaan ja toteuttamaan omia juttujaan kaikessa rauhassa, mutta ilman Jumalaa ja Hänen siunauksiaan.

Haluaisin kirjoittaa tämän kaikella vakavuudella. On mahdollista, että Suomessa monilla herätysliikkeillä ja kirkkokunnilla on juuri nyt tämä etsikkoaika käynnissä. On tullut toinen sukupolvi, joka on ottanut vallan. He eivät tunne Herraa, vaikka he tuntevat teologian ja systeemit. Ei ole tapahtunut aitoa parannusta eikä uudestisyntymää. Ja siksi lampunjalka on siirtymässä syrjään.

On ehkä myös se vanhoillisten joukko, joka on menettänyt perinteittensä vuoksi kyvyn reagoidan Jumalan antamaan uuteen aikaan, joka on tulossa. Oma kyynisyys on kasvanut suuremmaksi kuin Jumalan heille tarkoitettu suunnitelma. Perinteiden alta ei enää nähdä Jumalan tahtoa. Ehkä pelätään väärää ja harhaa, ja sen pelon vuoksi kätketään omat talentit maahan ja kaivaudutaan oman hengellisen asemasodan bunkkereihin.

Ja meidän kaikkien vaarana on eksyä efesolaisuuteen. Toimintakeskeisyyteen, jossa menetetään ensirakkaus Jeesukseen. On helppo liennyttää omaan haalistunutta sydäntä kaikilla teoilla ja hengellisellä tarkkanäköisyydellä. Ne eivät kuitenkaan ikinä korvaa tärkeintä: palavaa ensirakkautta Jeesuksen kanssa. Mikään ei ole vaikeampaa omalle uskonnolliselle ylepydelle kuin myöntää, että minä olen menettänyt ensirakkauden kaikista ulkoisista kultauksista huolimatta. Mutta vain siitä lähtee todellinen muutos ja uudistuminen, johon Jumala tulee vastaamaan.

Valvokaamme, ettemme hukatun etsikkoajan vuoksi joutuisi hengelliseen perikatoon. Jeesus sanoi kerran omalle kansalleen:

Sillä sinulle tulevat ne päivät, jolloin sinun vihollisesi sinut vallilla saartavat ja piirittävät sinut ja ahdistavat sinua joka puolelta; ja he kukistavat sinut maan tasalle ja surmaavat lapsesi, jotka sinussa ovat, eivätkä jätä sinuun kiveä kiven päälle, sentähden ettet etsikkoaikaasi tuntenut. (Luuk. 19:43-44)